Zero Dividen ensimmäinen osa oli yksinkertainen ja mielenkiinnoton taistelupeli. Kakkososa jatkaa edeltäjänsä viitoittamalla tiellä.
Criticomin, Iron & Bloodin ja Zero Dividen kaltaisten pelien tarkoitus on ilmeisesti pönkittää Namcon itsetuntoa. Niin huonoja ne ovat, ja yhtä ala-arvoisia pelejä ilmestyy kauppoihin turhankin jatkuvalla syötöllä. Jokaisessa huonommassakin yrityksessä on silti hyvätkin puolensa, mutta Zero Dividen jatko-osasta niitä on poikkeuksellisen vaikea löytää.
Vuosituhannen vaihteen tienoilla XTAL-nimeä kantava taitava hakkeripoppoo murtautuu johonkin todella salaiseen tietoverkkoon ja kyhää sinne melkoisen ohjelman. Neropatit eivät tietenkään huomanneet, että verkkoon ujutetussa ohjelmanpätkässä olikin pienoinen pöpö. Nyt matrixissa jyllää ilkeä Eve, jonka hiukset ovat violetin väriset.
Ajan myötä kyberämmä alkaa ajatella itsekseen eikä mikään ole enää varmaa. Kaiken järjen mukaan tämä vitsaus on poistettava verkosta. Tehtäväkelpoisia nyrkkisankareita on kymmenen, joista jokainen näyttää legomaailman uusimmalta villitykseltä.
Vihreät ja siniset Duplot
Zero Divide kakkosen suurimmat ongelmat liityvät juuri hahmovalikoimaan. Kaikki taistelijat ovat toinen toistaan hölmömmän näköisiä ja räikeästi väritettyjä palikkarakennelmia: Poisoniksi itseään kutsuva skorpionin kaltainen hökötys, ninjamainen Cygnus sekä pyssysankari Wild3 ovat vain muutamia poimintoja. Myönteisiä poikkeuksia on yksi, pelin ehdottomasti hauskin hahmo ja ilmeisesti Jurassic Parkista tiehensä luikkinut Draco, jonka liikkeetkin jaksavat hetken huvittaa.
Bonushahmot, kuten päävastustaja Eve, ovat nekin niukasti animoituja ja tylsiä. Pelipalikoilla on onneksi erilaisia aseita ja murjomisvälineitä, joita käyttämällä saadaan pelistä hieman enemmän irti. Wild3:lla on Robocop-vaikutteinen automaattipaukkurauta ja Poison pystyy käyttämään useita raajojaan Starship Troopersin araknidien tyyliin. Lisäksi nettinahistelijoilta löytyy koukkuja, miekkoja ja muita tappavia hilavitkuttimia.
Pieni, mutta merkittävä yksityiskohta on tunnelmaa kohottava vaurioiden mallinnus, jonka avulla pelaaja näkee murjonnan tulokset taistelun aikana. Riittävä mäiskintä toisen robotin rintakehään tuhoaa kilpailijan panssareita ja oma köntyskin saattaa menettää taistelun tiimellyksessä palasia ulkokuorestaan. Valitettavasti touhua ei olla viety tarpeeksi pitkälle, koska tuhotehosteet ovat hieman ponnettoman oloisia ja kovin samankaltaisia hahmosta riippumatta.
Taisteluliikkeitä on useita kymmeniä hahmoa kohti ja yhdistelemällä lyhyitä komboja kasvaa toimintojen määrä useaan sataan. Pelin parhain puoli onkin juuri yksinkertainen painikejärjestelmä, jossa kolmella painikkeella saadaan aikaan lukuisia lähiliikkeitä ja heittoja, sivuttaisväistöjä, lyönti- ja potkusarjoja sekä niiden yhdistelmiä. Tarjolla on lisäksi Virtua Fighterin tapainen torjuntapainike, joten Tekkeneihin tottuneet joutuvat ehkä opettelemaan torjuntoja.
Ankea tulevaisuus
Zero Divide 2 on auttamattomasti liian helppo: yksinpelin vetäisee läpi muutamassa minuutissa normaalilla vaikeustasolla. Kunnollista taistelupeliä ei kuitenkaan pidä arvioida vain yksinpelin perusteella, vaan todellisen tuomion langettaa kaksinpelin sujuvuus ja mielenkiinto, tai tässä tapauksessa, sen puute. Kuka jaksaa pelata kavereiden kanssa peliä, jonka hahmot eivät merkittävästi eroa toisistaan ja joiden erikoisemmatkin liikkeet löytää nopeasti ja liian helposti?
Pelimuotojakaan ei ole liikaa tarjolla, sillä valikoista löytyy tavallinen yksin- ja kaksinpeli, harjoittelua ja taistelu aikaa vastaan. Mitään Tekken kolmosen kaltaista pallopeliä, force-tilaa tai elokuvateatteria on turha odotella.
Zero Divide kakkosessa huomio on ilmeisesti suunnattu grafiikkarungon sulavuuteen. Taistelut soljuvatkin pehmeästi lähes kolikkopelien nopeudella, mutta taustoja on riisuttu oikein urakalla. Kaikki kahdeksantoista erityyppistä futuristista taisteluareenaa ovat tyylittömiä ja törkeän pelkistetyn näköisiä. Joidenkin tannerten sisustuksena on käytetty paria, ehkä kolmea, paljasta polygonia ja muillakin tasoilla maisemat rajoittuvat lähinnä muutamiin viivoihin. Valintaa voi toki selitellä sillä, että taistelut käydään huippunykyaikaisessa tietoverkossa. Mutta ei kai tällainen supernetti näin ankealta voi näyttää? Joitakin ottelukehiä koristavat vielä Dos-ajan komentokehotteet ja listaukset. Ilmeisesti historia toistaa itseään.
Mäiskintää tukee onneksi varsin muhkea äänitehostevalikoima, mutta valitettavasti taustalla mäikää japanilainen elektrorokki. Ehkäpä sitäkin joku silti viitsii kuunnella, ja saahan sen pois päältä.
PlayStation peleineen on tänä päivänä siinä iässä, jolloin mikä tahansa ei enää kelpaa. Vuoden 95 syksyn aikoihin olisi tämäkin peli ollut kelpoa viihdettä. Kaikki pelithän eivät voi voittaa, mutta joskus tuntuu siltä ettei edes viitsitä yrittää.
50
