Capstone. Ja laatupelit ovat sanoja, joita ei voi sijoittaa samaan lauseeseen. Prince of Persiasta estottomasti kloonattu Zorro edustaakin firman kärkitarjontaa.
Robin Hoodin tutun meksikolaisvastikkeen El Zorron bravuurinumero oli viillellä Z puumerkiksi milloin minnekin. Nyt Kettu joutuu tasohyppelijäksi.
Prince of Persia on klassikko, jonka ilosanoma on levinnyt kulovalkean tavoin kaikkialle. Delphinen Another World ja Flashback lainasivat hartaasti sen parhaita puolia, mutta toivat höysteeksi oman seikkailullisen sivumaun. Zorron tekijät ovat tyytyneet historian toistamiseen.
Loikkijan rooliin hyppääminen sujuu Zorrolta ilman kummempia konstailuja. Säilän lisukkeeksi ilmestynyt ruoska tuo mieleen pikemminkin erään Indyn, mutta taiteellinen vapaus se on pelintekijöilläkin.
Seikkailu alkaa aivan kuin olisi aikakoneella hujahtanut Prince of Persian (POP) aikaan. Häkellyttävästi näytellyt juonenkehitelmät ja siistimmät taustat eivät peitä tuttua ja turvallista peli-ideaa. Sutjakkaasti animoitu hahmo liikkuu askel kerrallaan pitkin tasoja, hyppää käskettäessä viereiselle tasolle ja jää hypättyään roikkua retkottamaan mahtavilla näppivoimillaan tason reunaan. Alas kömpinenkin luonnistuu tismalleen esikuvan mukaisesti.
Don Francisco Cortez on löytänyt vanhan kultakaivoksen sijainnin kertovan kartan. Järjestettyään kotikaupungin rahavarannot kuivuttaneen tutkimusmatkan hän on kahminut kaiken kullan itselleen ja kadonnut. Kylä on ilman kullanhippuja konkurssin kynsissä ja nälänhätä uhkaa. Zorro, zuuri zankari, ratsastaa kylään ja lähtee Cortezin perään.
Zorron kontrollit osoittautuivat ongelmallisiksi. Näppäimistöllä pelattaessa vähänkin liian pitkä napin painallus käskyttää Zorro-parkaa kaksi kertaa. Tämä leiskauttaa hahmon tuon tuostakin kuilun pohjalle. Ilolaatalla ohjastettuna Zorro käy malttamattomaksi ja syöksähtää juoksuun pelkästä peliohjaimen vilkaisusta. Jostain käsittämättömästä syystä näppäimistöporttiin liitettävällä Gamestar-ohjaimella kontrollit olivat moitteettomat.
Kultakaivoksen saloihin tutustuminen on mukaansatempaavaa tasohyppelyä. Erikoisuutena ristimäiset vastapäivään pyörivät tasot aiheuttavat sopivaa päänvaivaa. Viholliset eliminoituvat ruoskalla niin näppärästi, ettei miekkaa viitsi vetää esiin tupesta. Vaiheen loppupuolella eteneminen hyytyi yhtäkkiä mahdottomalta tuntuvaan ongelmaan. Vaikka ratkaisu lopulta olikin helppo, saman kohdan hinkkaaminen ehti turhauttaa.
Cortezin perässäjuokseminen käy nopeasti tylsäksi. Autiomaassa lampsiminen on uskomattoman yksitoikkoista, eikä vankilasta pakenemista jaksa tosissaan yrittää. Samojen tasojen kapuaminen ylös ja tupsahdus takaisin vankilan tantereelle harha-askeleen jälkeen masentaa. "Hyppää-tallenna-hyppää-tallenna" -menetelmä vie toki eteenpäin, mutta tekee pelaamisesta mekaanisen prosessin. Seuraavassa episodissa palataan POP-muottiin, mikä piristää heti tunnelmaa.
Zorron pusertaminen CD-peliksi on kyseenalaista. Komean kotelon kauniit kuvat ja lupaukset elokuvallisesta elämyksestä ovat harhaanjohtavia. Huonosti näytellyt pikku ikkunasta tuijotettavat videopätkät eivät piristä peliä. Ilman turhia koristeita peli on vaivaisen kolmen megatavun kokoinen!
Prince of Persiaan hurahtaneille Zorro on mukava välipala. Taattua, tuttua, turvallista. Näin tehdään hittibiisejä, joten miksei myös hittipelejä?
74
