Joulukuussa 1988 Japanissa Famicomille julkaistu Final Fantasy II lienee yhtä aikaa Square Enixin maineikkaan lippulaivasarjan sekä tuntemattomin, parjatuin, että aliarvostetuin teos. Se näki päivänvalon vain vuoden alkuperäisen viimeisen fantasian jälkeen ja esitteli monesta muusta pelisarjasta poiketen täysin uuden maailman, tarinan, sekä taistelu- ja tasosysteemin. Suuri osa sarjan faneista pitää pelin alkuperäistä versiota lähes pelaamiskelvottomana ja vielä useammat eivät halua edes tutustua siihen kuulemansa perusteella. Lisäksi Final Fantasy II:n myynnit ovat uudelleenjulkaisut mukaan lukienkin varsin köyhät verrattuna muihin sarjan osiin. Mikä tämän maineikkaan jrpg-sarjan toisessa osassa meni mönkään ja miksi se nauttii itsestäänselvästi mustan lampaan leimasta?
Ihan ensimmäiseksi peliä haukkuvat tahot nostavat esille todennäköisesti pelin rikkinäisen taistelu- ja tasosysteemin. Ja sen väittäminen objektiivisesti muuksi kuin rikkinäiseksi onkin asian kaunistelua. Pelihahmoilla ei nimittäin ole minkäänlaisia kokemustasoja, vaan he haalivat kestävyys- ja manapisteitä kuluttamalla niitä taistelussa. Aseet ja loitsut keräävät tasoja niin ikään niitä käyttämällä. Muut statsit, kuten loitsimiseen vaikuttavat Intelligence ja Spirit kasvavat taikomisesta, kun Agility ja Evade taas saavat lisää kilpien käyttämisestä ja nopeasta iskemisestä. Paperilla tämä ei kuulosta niin pahalta, mutta käytännössä peli tuntuu arpovan taistelujen jälkeen saadut bonukset täysin mielivaltaisesti. Välillä nousee loitsuvoima, vaikka yhtäkään taikaa ei ole heitetty ja päinvastoin. Jos taas pelaaja varustaa hahmonsa tarpeeksi hyvin, niin ne eivät satunnaistaisteluissa ota tarpeeksi osumaa kasvattaakseen kestopisteitään ja nyykähtävät sitten bosseissa. Tästä seurauksena pelaaja huomaa pian itse höykyttävänsä omaa joukkuettaan pistebonusten toivossa ja tämä onkin yksi tehokkaimmista tavoista selvitä pelin armottomassa maailmassa.
Toiseksi, loitsusysteemi on täysin rampa. Edes ylimmällä 16-tasolla suurin osa mustasta magiasta ei tee korkeatasoisille vihollisille minkäänlaista vahinkoa. Toki tämä toimii myös toisinpäin. Lisäksi support loitsuja joutuu grindaamaan ihan kohtuuttomille tasoille ihan vain saadakseen ne onnistumaan taistelun tiimellyksessä. Asiaa ei auta piilotettu Intelligence-sakkosysteemi joka napsii tiettyjen aseiden ja varusteiden kohdalla tehoja hyökkäysloitsuilta. Voisi kuvitella, että pelin alussa loitsimiselle potentiaaleimmalle hahmolle, Marialle, on annettu jousipyssy hyvästä syystä. Päin vastoin tämä ase on yksi eniten loitsuvoimaa syövistä varusteista. Aseilla ja varusteilla on mahdollista kikkailla statseja ylöspäin, mutta miksi käyttää aikaa ja energiaa, kun hahmon molempiin käsiin voi iskeä esimerkiksi korkeatasoisen kirveen ja damage on todennäköisesti kymmenkertainen?
Kolmas verenpainetta nostattava asia Final Fantasy II:ssa on vihollisten epätasaisuus ja niistä koituvat äkäiset haastepiikit. Ei ole ollenkaan tavatonta, että edellisen luolaston bossi on seuraavassa dungussa rivivihollinen ja jos pärjäsit sille hetki sitten hädin tuskin, niin edessä on jälleen kerran väsyttävää grindausta sekä asetasojen, että hiparipisteiden perässä. Erityisen kunniamaininnan saa pelin lopun Jade Passage/Pandaemonium-luolastoduo, joka onnistuu nostamaan vaikeusastetta vielä keskellä reissua. Tietenkin pelin voi tallentaa vain maailmankartalla, joten välillä varomaton useamman tunnin pelisessio voi kadota savuna ilmaan.
Mielestäni kuitenkin jos on halukas näkemään näiden epäkohtien ohitse, on Final Fantasy II heittämällä yksi sarjan aliarvostetuimmista peleistä. Se parantaa edeltäjästään todella monella osa-alueella, tuo mukaan sarjaan paljon juttuja, joista on myöhemmin tullut Final Fantasy-tavaramerkkejä ja pärjää tarinassa vielä monelle uudemmallekin FF:lle. Siinä missä ensimmäisen Final Fantasyn sankarit olivat käytännössä kasvottomia Valon Sotureita, jotka vaihtuivat joka pelikerralla, ovat kakkosen päähahmoina neljä Fynnin kuningaskunnan nuorukaista, jotka ovat juuri menettäneet kotinsa pahan keisari Mateus Palamecian aloitettua maailmanvalloituksen manalasta lainattujen sotavoimien avustuksella. Vaikka Firion, Maria, Guy ja Leon eivät ole mitään ikimuistettavia persoonia, erottuvat he selvästi edukseen sekä sarjassa edeltävän, että seuraavan pelin päähahmojen rinnalla. Mukana seikkailussa vilahtavat muiden muassa myös Minwu, valkoinen maagi, Josef, Salamandin kunniallinen munkki, Ricard, viimeinen lohikäärmeritari ja Leila, rempseä naispiraatti. Tarina on yllättävän synkkä. Jos kohta sarjan fanit ovat vuodattaneet kyyneliä Kefkan myrkyttäessä Doman kuningaskunnan vedet ja Sephirothin murhatessa rakastetun pelihahmon, niin Final Fantasy II:ssa Palamecian imperiumi hävittää kapinallisten liittolaiskaupungit maan tasalle ja tappaa lähes kaikki siviilit. Kahdesti. Lisäksi kukaan vierailevista- saati NPC-hahmoista ei tunnu olevan turvassa. FFII:n maailmassa henki on halpa. Draamaa luodaan uhrautuvilla sankariteoilla, petoksilla, ansoilla ja jopa viettelyksellä!
Jos aletaan luetella Final Fantasy-sarjan tavaramerkkejä, jotka olivat ensimmäistä kertaa mukana kakkosessa, lista on varsin pitkä. Vain joitakin mainitakseni: Chocobot, Cid, Dragoonit (joiden sukunimi on Highwind), Leviathan, dual-wield ominaisuus, Ultima-loitsu, sekä monet muut taiat tekevät ensiesiintymisensä nimenomaan Final Fantasy II:ssa. Joidenkin mielestä jopa kutsuloitsut ovat tavallaan läsnä taisteluissa käytetyissä tavaroissa. Mukana ovat esimerkiksi Hellfire, Antarctic Wind ja Mythril Mirror. Pelissä täysin uniikki ominaisuus taas on mielenkiintoinen tunnussanasysteemi, jonka avulla pelihahmot voivat oppia uusia ilmaisuja, joita sitten käyttämällä eri yhteyksissä saadaan nyhdettyä tietoja seuraavasta määränpäästä tai muuten vain kiinnostavia tiedonjyviä.
Final Fantasy II:n mustan lampaan statukseen on varmasti vaikuttanut myös aikoinaan päätös sen länsimaisen levityksen epäämisestä. 90-luvun alkupuolella jenkkikäännöstä työstettiin jo hyvän aikaa, mutta lopulta Super Nintendon ollessa jo lähes ovella, luovuttiin betavaiheessa olevasta raakileesta ja suunnattiin kaikki voimavarat uuden Final Fantasy IV:n lokalisointiin ja loppu onkin historiaa. Nelonen julkaistiin lopulta jenkkilässä Final Fantasy kakkosena ja tästä seurasi monen vuoden hämmennys sarjan fanien keskuudessa. Vaikka kaikki nousevan auringon maan ihmeiksi jääneet Final Fantasyt saatiin lopulta julkaistua länsimaissakin (paitsi FFIII ei ole milloinkaan saanut arvoistaan versiota), ovat FFII, FFIII ja FFV jääneet auttamatta aikanaan julkaistujen sarjan pelien jalkoihin. Siinä missä FFIV ja FFVI muistetaan ajattomina klassikoina, on FFII se sarjan musta lammas, jossa on rikkinäinen tasosysteemi, FFIII kiva Job System kokeilu ja FFV taas vie edellämainitun liiallisuuksiin.
Final Fantasy II on sarjan jumbosijalla sekä pelimekaanisista syistä, että olosuhteiden sanelemana. Sillä ei ollut milloinkaan minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä nauttimaan edes siitä kulttimaineesta, jota alkuperäinen NES Final Fantasy on saanut osakseen vuosien varrella karuudesta huolimatta. Haluaisinkin tuoda teosta hieman tunnetummaksi ja aloitan Let's Play kanavallani täysimittaisen pelailun ko. pelin Origins-versiosta, joka lienee alkuperäiselle se kaikista uskollisin käännös. Pelimekaniikkoihin kajottiin Game Boy Advance- ja PSP-versioiden myötä, joten halusin näyttää katsojille rikkinäisen tasosysteemin koko komeudessaan. Mekaniikoissa on myös puolensa ja niitä voi oikealla asenteella jopa käyttää hyväkseen, kuten tulette pelailun aikana huomaamaan! Toivottavasti kaikki viihtyvät sarjan seurassa!
