Final Fantasy IV: Yksinkertainen on kaunista

Final Fantasy IV on ensimmäinen Super Nintendolle julkaistu sarjan peli ja samalla järjestyksessä toinen, joka koskaan pääsi levitykseen alkuperämaansa Japanin ulkopuolelle. Se on julkaistu vuosien varrella erilaisina versioina useampia kertoja, kuin mikään muu Final Fantasy ja jotkut ovat valmiita määrittelemään sen jopa sarjan parhaaksi. Oli niin tai näin, seikkailun lähes kymmeneen kertaan pelanneena olen tullut pitkällisen pohdinnan jälkeen siihen tulokseen, että Final Fantasy IV on koko pelisarjan yksinkertaisin teos. Perustelut:

Alkuperäinen 8-bittiselle Nintendolle julkaistu Final Fantasy on nykymittapuulla alkeellinen ja sen tarina ei juuri päätä huimaa. Kaiken karuuden ja bugisuuden alla sykkii kuitenkin hyvin monipuolinen hahmoluokkajärjestelmä, joka takaa korkean uudelleenpeluuarvon siitäkin huolimatta, että todella voimakkaita neljän hahmoluokan porukoita on olemassa vain kourallinen. Lisäksi Final Fantasyn maailmassa on pienen alkuputken jälkeen hyvin vahva open world meininki, jossa pelaaja pääsee ilma-aluksen saamisen jälkeen tutkimaan paikkoja omaan tahtiin.

Jatko-osa Final Fantasy II jakaa mielipiteitä, mutta yksinkertaiseksi sitä ei voi sanoa millään muotoa. Kakkonen nokittaa aikaisempaan osaan verrattuna huomattavasti syvällisemmällä tarinallaan ja hahmoluokkasysteemikin on piistetty täysin uusiksi. Jokaisen FFII:n nejästä päähahmosta voi muokata täysin mieleisekseen, joko kahden käden iskijäksi, tai nukettavaksi loitsijaksi. Aseita ja taikoja on vaikka muille jakaa, joten mittelöihin on ladattu myös taktista otetta.

Sekä tarinan, että hahmoluokkasysteemin pankin räjäytti oikeastaan vasta Final Fantasy III. Pelaaja pystyy roolittamaan neljä sipulisoturia kapasiteettipisteiden rajoissa minkälaisiksi kokoonpanoiksi huvittaa 21:n erilaisen hahmoluokan puitteissa. Pelissä managerointia pitää harjoittaa fyysisen iskemisen ja loitsujen välillä, mutta niitä pystyi ensimmäistä kertaa vaihtaa suoraan lennosta vaikka joka taistelun jälkeen. Hahmoluokkasysteemi teki paluun FFV:ssä vieläkin monipuolisempana perittävine kykyineen.

Näiden kolmen monipuolisen seikkailun jälkeen ilmestyi Final Fantasy IV. Pelissä esiintyvät yhä sarjassa tutuksi tulleet hahmoluokat, mutta tällä kertaa jokainen joukkueeseen lyöttäytyvä pelihahmo harjoittaa jotakin tiettyä jobia alusta loppuun. Kain on hyppyä käyttävä lohikäärmeritari, Edge dual wieldaa ja käyttää ninjakykyjä. Musta ritari Cecil on ainoa, joka pääsee vaihtamaan ylle uudet vermeet, mutta sekin on pakollinen osa tarinaa. Lisäksi juoni määrittelee täysin, minkälaisella kokoonpanolla ollaan liikkeellä, joten taisteluihin on suurimman osan aikaa vain rajallinen määrä erilaisia taktiikoita.

Tämän lisäksi lähes jokainen Final Fantasy IV:n bossi on niinsanottu ”kikkabossi” jonka heikkous tai juju täytyy hoksata, ennen kuin pärjääminen on millään lailla mahdollista. Pyyhkiikö Cagnazzo hyökyaallollaan joukkueellasi lattiaa? Iske ukkosloitsulla kun hirmu on ympäröinyt itsensä vesivallilla. Eivätkö iskut meinaa mennä Barbariccian suojista läpi? Käytä Kainin hyppyä. Jopa Bahamutilla, lohikäärmeiden kuninkaalla on heikkoutensa. Hänen Mega Flare hyökkäyksensä kilpistyy Wall-loitsusta itse kärmeksen päälle. Tällaisesta pelisuunnittelusta seuraa, että suuri osa bosseista on mentävä joka ainoalla pelikerralla tismalleen samalla tavalla, koska käytettävänäsi on tietty hahmojoukko ja heilläkin yleensä vain se yksi oikea tapa taistella.

Oikeastaan ainoa tapa vaikuttaa erilaisten kykyjen saamiseen on oppia niitä tasojen keräämisen myötä. Tätäkin kannattaa periaatteessa harrastaa vain lopullisella viiden hengen ryhmällä ennen viimeistä dungeonia, sillä vierailevat tähdet jättävät kiuitenkin joukkueen ennemmin tai myöhemmin. Ja lopullisesta tiimistäkin uusia kykyjä oppivat tällä tavalla oikeastaan vain Rydia ja Rosa.

Staattinen hahmoluokkasysteemi teki paluun Final Fantasy IX:ssä kunnianosoituksena Final Fantasy IV:lle. Tässä niin ikään monen sarjan parhaimmaksi rankkaamassa pelissä managerointia ja monipuolisuutta mukaan toivat kuitenkin erilaisten varusteiden myötä opittavat Abilityt, joten soppa oli huomattavasti makoisampi. Zidane ei edelleenkään osannut oikeastaan muuta kuin hyökätä ja varastaa, mutta esimerkiksi passiiviset tehoiskut tiettyjä vihollisryhmiä kohtaan tai vaikka MP attack toivat mukavaa vaihtelua.

En lähde luettelemaan millä tavoin jäljellä olevat Final Fantasyt ovat nelosta monipuolisempia ja -muotoisempia, jokainen sarjaa pelannut voi olla varmasti samaa mieltä, että eivät ne ainakaan yksinkertaisemmaksi ole vuosien varrella menneet. Mutta onko välttämättä huono asia, että Final Fantasy IV on niin yksinkertainen kuin se on? Mielestäni ei, sillä valituilla ratkaisuilla teos pystyy kertomaan rakastetun tarinansa sujuvasti keskeytyksittä. Uudelleenpeluuarvoa se syö yhä, mutta tämä on osittain korjattu uusversioissa, joissa pystyy esimerkiksi vaihtamaan kokoonpanoja ja perimään kykyjä jo joukkueesta lähteneiltä hahmolta.

Tämän pohdinnan myötä on aika aloittaa Let's Play-kanavallani koko pelin ja sen moninaiset side questit sisältävä pelailu Final Fantasy IV:stä. Voitte sitä katsoessanne muodostaa oman mielipiteenne teoksen yksinkertaisuudesta. Tervetuloa mukaan!