Yksi tämän vuoden blogitavoitteista on ollut puhua enemmän pelimusiikista. Siltä pohjalta syntyi tämä postaussarja, jossa olen käsitellyt Final Fantasyiden lopputaistelujen musiikkeja pääsarjan pelien osalta. Tällä kertaa vuorossa ovat pelisarjan tuoreimmat osat.
Otathan huomioon, että postaus sisältää spoilereita pelisarjan antagonisteista.
Ennen tämän postauksen lukemista suosittelen, että kurkistat ensimmäisen ja toisen osan, jotta pääset kunnolla kärryille, mistä tässä on kyse. Mikäli olet ne jo lukenut, tervetuloa matkamme viimeiseen osioon.
Kun
puhun musiikista, sinun on hyvä tietää, etten ole varsinainen
asiantuntija. Kulutan kyllä paljon pelimusiikkia kuuntelumielessä ja
pelimusiikkikonserteissa käyn mahdollisuuksien ja tilaisuuksien mukaan,
mutta en ole esimerkiksi opiskellut musiikin teoriaa ja historiaa.
Näkemykseni ovat siis puhtaasti fiilispohjalta vedettyjä, eivät
asiantuntijalausuntoja.
Ensimmäisessä
postauksessa kävin läpi Final Fantasy -sarjan osat I-VI. Toisessa
postauksessa käsittelin osat VII-IX ja tässä viimeisessä X, XII-XIII sekä XV.
Sarjan onlinepelit jätän tällä kertaa välistä. Samoin toimin
yksittäisten pelien jatko-osien ja spin-offien suhteen.
Kunkin pelin kohdalla puhun ensin hieman pelin pääantagonistista ja omasta suhteestani kyseiseen hahmoon. Esittelyä seuraa YouTube-video, jolla kuuluu pelin lopputaistelumusiikki, josta sitten kerron ajatuksiani ja tuntemuksiani.
Kunkin pelin kohdalla puhun ensin hieman pelin pääantagonistista ja omasta suhteestani kyseiseen hahmoon. Esittelyä seuraa YouTube-video, jolla kuuluu pelin lopputaistelumusiikki, josta sitten kerron ajatuksiani ja tuntemuksiani.
Uusi aikakausi pelillisesti ja musiikillisesti
Omissa laskuissani niin sanotut "uudet Final Fantasyt" alkavat Final Fantasy X:stä. Tästä on epäilemättä eriäviä mielipiteitä riippuen siitä, milloin pelaaja on aloittanut sarjan pelaamisen ja minkä ikäinen hän ylipäätään on. Omalla kohdallani FFX oli kuitenkin siirtymä johonkin uuteen ja erilaiseen, uuden aikakauden alku rakkaalle pelisarjalle.
Myös musiikillisesti FFX on käännekohta. Nobuo Uematsu ei enää toiminut sarjan pääsäveltäjänä vaan FFX:ssä hänen rinnalleen nostettiin Junya Nakano sekä Masashi Hamauzu, joista jälkimmäinen oli myös Final Fantasy XIII:n pääsäveltäjä. Final Fantasy XII:ssa säveltäjän saappaisiin puolestaan hyppäsi Ivalice Alliance -sarjasta tuttu Hitoshi Sakimoto ja Final Fantasy XV:n musiikit on säveltänyt Yoko Shimomura.
Oma suhteeni näihin uusiin säveltäjiin on moninainen. Final Fantasy X:n soundtrack ei kolahtanut minuun erityisen syvästi, mutta sillä on muutamia kappaleita, joista kuitenkin pidän erittäin paljon. Sen sijaan Final Fantasy XII:n ja Final Fantasy XIII:n musiikilliseen puoleen rakastuin ja olen pelien kappaleita kuunnellut hyvin aktiivisesti. Final Fantasy XV:een musiikeihin suhteeni jäi kylmäksi ja etäiseksi. Pelissä olikin musiikillisesti parasta, että autossa istuessa saattoi kuunnella vanhempien osien musiikkeja. Tiedän kuitenkin, että moni koki pelin musiikit erittäin hyviksi eikä taas välttämättä innostu FFXII:n musiikkitarjonnasta. Makuja on moneksi.
Ryhdytäänpä sitten käymään läpi yksittäisten pelien antagonisteja ja lopputaistelumusiikkeja.
Yu Yevon
Suhteeni Final Fantasy X:een ei ole erityisen läheinen moninaisista syistä, jotka eivät kuitenkaan ole tämän postauksen aihe. Joka tapauksessa vaikka ostin pelin sen ilmestymisvuonna, pelasin sen loppuun vasta monta vuotta myöhemmin kaverin ystävällisellä avustuksella. Olin ollut pelissä vuosia jumissa mitä typerimmistä syistä, joista suurin lienee motivaation puute.
Nykyisin arvostan pelin tarinaa ja hahmoja eri tavalla kuin ennen, mutten vieläkään ole löytänyt sitä kohtaan samanlaista rakkautta kuin monia muita sarjan pelejä. Ehkä pitäisi joskus pelata se uudestaan...
Tätä postaussarjaa aloittaessa jo pohdiskelin, että kuka oikeastaan on Final Fantasy X:n pääantagonisti. Kenestä oikein puhuisin? Edelleen olen epävarma. Kenties suurin paha voisi olla Yu Yevon, jota vastaan käydään viimeinen taistelu. Hän on jäänyt minulle silti etäiseksi ja hänen "kuorenaan" toimiva Sin tuntuu selvemmältä viholliselta ja ehkäpä siltä tuntuvat myös Seymour, joka haluaa muuttua Siniksi pelastaakseen maailman tuhoamalla sen, ja Tiduksen isä Jecht, joka on jo muuttunut Siniksi. Koska kaikkien muiden teot juontavat juurensa kuitenkin Yu Yevonista, voidaan häntä pitää pääantagonistina, vaikkei hän ole suoranaisen paha. Hän on muinainen kutsuja, joka ei enää tee muuta kuin kutsuu uni-Zanarkandia yhä uudestaan. Voisiko jopa sanoa, että hän on jäänyt jumiin omaan henkiseen limboonsa?
Videolla varsinainen taistelu alkaa kohdassa 4:05. Sitä ennen näkyy välivideo, joka edeltää viimeisiä kähinöitä.
Taistelun ensimmäisessä osassa taistellaan Siniksi muuttunutta Jechtiä vastaan ja taustalla soi Otherworld, jonka on säveltänyt Nobuo Uematsu. Kappale kuullaan jo aivan Final Fantasy X:n alussa, kun Sin hyökkää Tiduksen uni-Zanarkandiin. Näkisin, että musiikki tarjoaakin viittauksen siihen, kuka tämänhetkinen Sin on, vaikkei pelaaja voi sitä tietenkään ensimmäisellä pelikerrallaan mitenkään ymmärtää. Palaset yhdistyvät joko lopputaistelussa tai silloin, kun pelin aloittaa uudestaan.
Kappaleen sanoitus käsittelee selvästi Jechtin ja Tiduksen välistä suhdetta, mutta olen itse asiassa suunnitellut postaussarjaa Final Fantasyiden lauletuista kappaleista, joten tarkemman analyysin taidan jättää siihen.
Sävelpuolella Otherworld on heviä ja sellaisenaan hyvin tarttuvaa. Pidin kappaleesta ensikuulemalta, vaikken kiinnittänyt sen sanoitukseen erityistä huomiota. Se ei ole uhkaava vaan reipas ja tarttuva (tosin henkilö, joka ei pidä hevistä, saattaisi kokea sen toisin), siihen on helppo imeytyä mukaan. Se houkuttelee esille taistelutahtoa, muttei heitä mieleeni synkkiä kuvia, jos keskityn vain musiikin kuuntelemiseen sanoituksen sijaan.
Noin kohdasta 11:30 alkaa taistelu Yunan aeoneita vastaan ja musiikki vaihtuu Junya Nakanon säveltämäksi A Contest of Aeons -kappaleeksi. Se ei ole enää samalla tavalla reipas kuin Otherworld vaan mielestäni sen sävelet ovat synkempiä ja uhkaavampia. Kuitenkin rytmi on taistelullinen ja pitää sykkeen korkeana, jos se ei sitä jo tilanteen puolesta muuten ole. Itse en pidä sitä erityisen miellyttävänä kappaleena muuten vain kuunneltavaksi, mutta hetkeen, jossa on taisteltava rinnalle kerättyjä kumppaneita vastaan, se istuu hyvin. Kappaleen tunnelma on minulle suorastaan ahdistava ja puristava.
Seuraava osio alkaa suurin piirtein kohdasta 21:00, kun taistelun viimeinen osuus alkaa. Jecht ja Yunan aeonit on voitettu eikä jäljellä ole enää muita kuin Yu Yevon. Häntä vastaan taistellessa taustalla soi Masashi Hahauzun säveltämä Final Battle, joka alkaa melko yksinkertaisesti mutta uhkaavasti. Sävelet kuuluvat ensin hiljaisina taustalla mutta voimistuvat vähitellen samalla, kun tahti kiihtyy ja taistelua viritellään todella käyntiin.
Kaikista kolmesta kappaleesta mielestäni Final Battle on eniten lopputaistelumusiikin kuuloinen, kuten sen tietysti nimensä puolesta tulee ollakin. Toisaalta tähän nähden on hitusen huvittavaa, että jos olet selvinnyt tähän pisteeseen, et voi enää hävitä taistelua. Tilanne ei siis ole niin uhkaava kuin musiikista voisi päätellä.
Final Battle ei myös ole pelkästään uhkaava ja synkkä vaan siinä on mukana yllättävää kepeyttä, joka kertoo minulle toivosta. Vaikka tilanne on paha ja kaiken kohtalo on vaakalaudalla, voitto tarkoittaa rauhaa ja onnea. Synkät ja kevyemmät sävelkulut vuorottelevat, kuten vastakkaiset voimat taistelussa ottavat mittaa toisistaan.
Vayne
Jos suhteeni Final Fantasy X:een on etäinen, Final Fantasy XII:n kohdalla on juuri päinvastoin. Tämä pelisarjan osa ei ole yhtä suosittu kuin muut, mutta minuun se osui ja upposi, näin on myös musiikillisessa mielessä ja pelin soundtrack on kuunnelluinpia levyjäni. Soundtrackin pääsäveltäjänä toimi Hitoshi Sakimoto, joka on tehnyt musiikkia myös muihin Ivaliceen sijoittuviin peleihin.
Final Fantasy XII:n pääantagonisti on Archadian valtion keisarin poika Vayne Solidor, joka surmaa isänsä ja anastaa vallan itselleen. Hän haluaa valloittaa koko Ivalicen ja nousta uudeksi dynastiakuninkaaksi keinoja kaihtamatta. Vaynessa pidän erityisesti siitä, että hänen tavoitteensa ovat inhimillisiä eikä hän esimerkiksi pyri aktiivisesti tuhoamaan maailmaa.
Kuten edellisenkin pelin kohdalla, myös Final Fantasy XII:n lopputaistelu koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisen musiikki lähtee soimaan suurin piirtein kohdassa 2:15. Kyseessä on The Theme of the Empire, jota voidaan pitää periaatteessa myös Vaynen itsensä teemana. Sama kappale soi pelissä useampaan otteeseen, kun pelaaja pääsee seuraamaan Archadian tapahtumia ja Vaynen tekoja.
Musiikki ei varsinaisesti tunnu taistelumusiikilta, koska mielessäni se yhdistyy enemmänkin Archadian pääkaupunkiin Archadesiin ja sen katunäkymään. Siinä on ylhäistä voimaa ja tietynlaista ylhäisyyttä, johon yhdistyy koristeellista kepeyttä. Toisaalta se on vähän pelottava, sillä onhan Archadian keisarikunta uhka muilla valtioille. Musiikkina kyseinen kappale herättelee tunnelmaa ja tässä yhteydessä muistuttaa Vaynen syntyperästä.
Seuraavaksi musiikki vaihtuu kappaleeseen Upheaval samaan aikaan, kun Vayne muuttaa muotoaan Vayne Novusiksi. Edellisen kappaleen ylhäisyys on musiikissa edelleen läsnä, mutta koen sävelet kiihkeämmiksi ja paremmin taistelutilanteeseen sopiviksi. Tilanne ja taistelu ovat muuttuneet vakavammiksi, sillä Vayne ottaa vihollisensa tosissaan ja paljastaa voimansa. Uhka on läsnä mutta keisarilliset sävelet kulkevat edelleen mukana.
Taistelun viimeisessä vaiheessa Vayne yhdistää voimansa Venat-nimisen jumalallisen olennon kanssa ja tarinan sankarit joutuvat vielä kerran käymään häntä vastaan. Tässä kohtaa alkaa soida kappale The Battle for Freedom. Se alkaa hiljaisena ja kasvaa voimakkaammaksi samalla tavalla kuin FFX:n Final Battle. Sen sävelissä voi havaita yhtäläisyyksiä aiemmin pelissä soineiden kappaleiden kanssa, mutta se on silti oma teoksensa. Se on päätös, viimeinen koetus. Kappale on yhtä aikaa voimakas ja uhkaava, se suorastaan vyöryy eteenpäin. Keisarikunnan sävelet kulkevat kokonaisuudessa mukana ja yhdistyvät syöksyyn, joka on kasaantunut koko matkan ajan. Minulle tulee tunne, että jotain väistämätöntä on tapahtumassa.
Final Fantasy XII:n lopputaistelu on jäänyt mieleeni. Jännitin sitä valtavan paljon ja puolittain pelkäsin käydä Vaynen kimppuun. En ollut lainkaan varma, että päihittäisin hänet. Toisin kuitenkin kävi, onnistuin yli omien odotusteni.
Itseäni lainatakseni, kirjoitin 6.4.2007 pelipäiväkirjaani näin:
"Vaan, Balthier ja Fran olivat levelillä 60 ja loput 56, mutta huonompaa tiimiä en edes tarvinnut. Quickeningit unohdin myös, kun innostuin mättämään vihuja oikein kunnolla.
Nyt on todella tyhjä olo... jotenkin en vielä käsitä, että reilun kuukauden peliputki on todellakin loppu. - - Ah ja voih, ehkä suljen suuni ja jatkan itsekseni tätä hämmästelyä. Mahtava kokemus tämä peli."
Musiikista en tuolloin kirjoittanut mitään, mutta tuo viimeinen kappale saa minut aina palaamaan tuon viimeisen taistelun tunnelmaan ja sen jälkeiseen surunsekaiseen riemuun. Samoja fiiliksiä kävin läpi myös viime syksynä, kun pelasin The Zodiac Age -version loppuun. Minulle Final Fantasy XII:ssa on jotain taikaa, myös sen lopputaistelumusiikissa.
Olen kirjoittanut aiemmin oman postauksensa Final Fantasy XII:n seikkailuun houkuttelevista musiikeista. Tutustu ihmeessä siihenkin!
Olen kirjoittanut aiemmin oman postauksensa Final Fantasy XII:n seikkailuun houkuttelevista musiikeista. Tutustu ihmeessä siihenkin!
Barthantelus
Final Fantasy XIII:n suhteeni on ristiriitaisempi kuin kahteen edelliseen. Olin pelin suhteen erittäin ennakkoluuloinen mutta tykästyin siihen lopulta todella paljon. Masashi Hamauzun säveltämät musiikit myös tempaisivat minut mukaani ja lopputaistelu saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni.
Pelin pääantagonisti on fal'Cie Barthantelus, joka esiintyy pelin alussa ihmismuodossaan Galenth Dysleyna, Cocoonin uskonnollisena johtajana. Hänen tavoitteenaan on surmauttaa Cocoonin voimanlähteenä toimiva fal'Cie Orphan, jotta maailman unohtanut luojajumala palaisi takaisin. Koska hän ei itse pysty käymään toisen fal'Cien kimppuun, hän valjastaa pelin päähenkilöt tähän tehtävään.
Pelaaja kohtaa lopputaistelussa ensin Barthanteluksen. Hänen taistelumusiikkinsa Fighting Fate lähtee soimaan videolla kohdassa 3:50. Sen alkusävelet ovat reippaita, jopa innostavia, mutta pian rummut alkavat paukuttaa uhkaa ilmaan ja kuoro ryhtyy laulamaan taustalla. Mielestäni kappaleessa on jotain kirkollista, mutta koen sen paljon päälle vyöryvämpänä kuin kirkossa soitettavan musiikin. Koko kappale henkii sitä voimaa, joka Barthanteluksessa tiivistyy.
Kun Barthantelus on voitettu, hän yhdistää itsensä Orphaniin, eikä taistelu suinkaan ole ohitse. Kun tämä seuraava vaihe alkaa, musiikki vaihtuu Born Anew -kappaleeseen, joka huokuu painostavaa tunnelmaa heti alkumetreillä. Se nostaa ihokarvat pystyyn ja jatkaa sävelillä, jotka jälleen tuovat mieleen kirkkomusiikin. Kappaleessa on kevyempiä ja rauhallisempia osioita, mutta painostava tunnelma nousee niiden aikana hiljalleen, kunnes taas painetaan täysillä eteenpäin.
Kuten useisiin Final Fantasyihin kuuluu, myös tässä lopputaistelussa on kolmas osuus. Orphan ottaa vielä uuden muodon ja samalla alkaa soida kappale Nascent Requiem, joka alkaa rauhallisena, melkein kevyenä kuin kaikki huolet olisivat jo ohitse. Tahti kiihtyy hitaasti mutta varmasti ja sävelkulku käy kiivaammaksi. Silti tässä kappaleessa on jotain hyvin pirteää. Päähahmojen taistelutahto on täydellisesti herännyt, he ovat valmiita kuolemaan oman aatteensa puolesta, mutta heissä asuu myös usko voittoon. Kiivaus ja ilo kietoutuvat yhteen ja muodostavat hitusen kaoottisen kokonaisuuden, jonka kuunteleminen ei ole suoranainen ilo. Myös tämä lopputaistelumusiikki lukeutuu niihin, joita en suoranaisesti välitä kuunnella pelin ulkopuolella, mutta mielestäni kappaleen tunnelma on saatu peliin sopivaksi.
Final Fantasy XIII:n lopputaistelu oli minulle ensimmäisellä pelikerralla melkoinen koetinkivi. Yritin sitä useamman kerran saman illan aikana, mutten vain selvinnyt Orphanin ja Barthantelusin yhteismuodosta eteenpäin, vaikka hahmoni oli kehitetty niin pitkälle kuin ylipäätään oli mahdollista. Lopulta jouduin nysväämään taistelun tuon osion myrkyttämällä vihollisen ja odottamalla sitä, että se kaatuu myrkkyyn hitaasti, tuskallisen hitaasti. Samalla pyrin pitämään oman poppooni luonnollisesti hengissä. En tykkää käyttää tällaista taktiikkaa, mutta se ainoa, jolla selvisin eteenpäin. Viimeinen osuus taistelusta kävikin sitten käsittämättömän helposti.
Nythän minulla on taas Final Fantasy XIII kesken. En voi sanoa odottavani tätä lopputaistelun uusintaa innolla. Pahaa pelkään, että päädyn taas kikkailemaan myrkyn kanssa. Tai voihan olla, että taistelutaitoni ovat hiotuneet ja pärjäänkin tällä kertaa paremmin. Se jääköön nähtäväksi.
Ardyn
Final Fantasy XV:n olen pelannut vain kerran enkä oikeastaan usko, että toista kertaa on tulossa, vaikka kyseiseen peliin olisi jopa tarjolla uutta sisältöä. En nyt mene pelin muihin elementteihin sen tarkemmin, mutta musiikillisessa mielessä se ei tarjonnut aivan sitä, mihin olen tottunut. Pidän itseäni kohtuullisen avoimena uusien säveltäjien suhteen, mutta silti Yoko Shimomuran tyyli ei saanut minua lämpenemään. En tiedä, kävisikö toisin, jos pelaisin peliä uusiksi ja kuuntelisin musiikkia enemmän. Mahdollisesti, mutta mielenkiintoni yrittää on liian vähäinen.
Pelin pääantagonisti on Nilfheimin kansleri Ardyn, joka vaikuttaa alkuun vain varsinaisen antagonistin kätyriltä, mutta paljastaa myöhemmin todellisen karvansa. Häneen on selvästi yritetty saada vähän kefkamaista tyyliä ja hän onnistuu ajamaan maailman raunioiksi samalla tavalla kuin Kefka. Olen käsittänyt, että hän on kerännyt itselleen innokkaita fanejakin, mutta itse en saanut hänestä riittävää otetta eikä hän tuntunut mielestäni mielenkiintoiselta antagonistilta.
Ardynillä on omia teemamusiikkeja pelissä kolme kappaletta: Ardyn, Ardyn II ja Ardyn III. Lopputaistelun musiikkina toimii kuitenkin Magna Insomnia, joka jakautuu kolmeen vaiheeseen ja sisältää otteita kappaleista Ardyn ja Somnus.
Kappale alkaa heti vahvana ja uhkaavana. Sävelkulku on voimakas ja työntyy korvista sisään, sen sävy on suorastaan epämiellyttävä, mikä tietysti sopii hyvin lopputaisteluun ja siihen sävyyn, johon Final Fantasy XV ylipäätään päättyy. Synkkyys on läsnä jokaisessa hetkessä enkä itse löydä tästä kappaleesta juuri iloa tai toivoa vaan pikemminkin syöksykierteen toivottomuuteen.
Magna Insomnia on mahtipontinen, surullinen ja synkkäsävyinen. Se maalaa maiseman mustaksi ja korostaa Ardynin hulluutta ja katkeruutta erittäin hyvin. Sävellyksenä se istuu tilanteeseen ja toimii omassa kontekstissaan erinomaisesti. Minussa se herättää epämiellyttävän ärtymyksen ja ahdistuksen, jonka muistan värittäneen pelin loppupuoliskoa aina Leviathan-taistelun päättymisestä asti.
Haluaisin ajatella, etten ole muodostanut tunnesidettä Final Fantasy XV:n lopputaistelumusiikkiin, mutta kuunnellessani sitä nyt, huomaan, että näin on käynyt. Tuo side ei ole nostalginen, ei lämmin, ei innostunut vaan lähinnä inhottava. Kappale nostaa pintaan kaikki ne epämiellyttävät tunteet, joita kävin läpi pelin loppupuolta pelatessani. Vedin sen läpi, koska halusin pelikokemukselle päätöksen, en siksi, että olisin enää nauttinut pelin pelaamisesta. En tunteillut Noctisin ja Lunafreyan kohtalolle, en poikaporukan ystävyyssuhteille. Kaikkea varjosti ärtymys peliä kohtaan, myös lopputaistelua.
On surullista, että minulle on muodostunut rakastamani pelisarjan tuoreimpaan osaan näin kivulias suhde. Vaikka kaikista sarjan osista en ole innostunut yhtä paljon kuin vaikkapa FFIX:stä ja FFXII:sta, suurimpaan osaan suhtaudun lämpimästi. Final Fantasy XV:n osalta näin en voi sanoa ja siksi myös lopputaistelumusiikki värittyy mielessäni negatiivisesti.
Yhteenveto
Tämä postaussarja on ollut mielenkiintoinen musiikillinen matka. Olen päässyt kuuntelemaan taitavien säveltäjien upeita tuotoksia ja todella pohtimaan omia näkemyksiäni niistä. Samalla pintaan on noussut tunteita, jotka arjen pyörityksessä usein unohtuvat. On miltei hämmentävää, miten paljon pelkkä musiikki voi tuoda takaisin kokemusista vuosien takaa. Olen ollut mukana huimissa seikkailuissa, joita sietääkin muistella.
On tietysti sääli, että tämän postauksen viimeiseen osioon kertyi paljon negistelyä, mutta haluan myös olla rehellinen. Vaikka voin arvostaa Shimomuran työtä FFXV:n säveltäjänä, en pysty pitämään hänen sävellyksistään, koska kokemukseni pelin parissa värittävät niitä liikaa. Tästä syystä olisikin mielenkiintoista kuulla muiden kokemuksia kyseisen pelin lopputaistelumusiikista. Jos pelikokemus itsessään on ollut positiivisempi kuin minulla, kenties tuo taisteluhetki on myös ollut erilainen. Kommenttikenttää saa siis vapaasti hyödyntää omien ajatusten ja tuntemusten kertomiseen.
Luonnollisesti sana on muutenkin vapaa. Millaisia ajatuksia ja tunteita näiden pelien lopputaistelumusiikit juuri sinussa herättävät?
Seuraa myös somessa!
Pistetäämpäs blogisi seurantaan.
VastaaPoistaMukavaa saada sinut mukaan!
PoistaJes, loppuvastusmusiikkisaagan loppuhuipennus! Saanen jakaa omia mielipiteitäni:
VastaaPoista*FFX: Myös omissani kirjoissani kymppi aloittaa "uusien" Final Fantasyjen sarjan. Aikoinaan mietin pelin olevan todella hyvä, mutta tavallaan "huono" FF. Aika on kuitenkin pehementänyt arviota :D Musiikillisesti kymppi ei koskaan iskenyt aivan täpöllä ja soundtrackia kuunnellessa tulee skipattua aika monia tapauksia. Loppuvastusmusiikit ovat kuitenkin sieltä paremmasta päästä. Jostakin syystä tykkään laskea Fight With Seymour kipaleen loppuvastusmusiikkeihin, onhan tämä hulluksi tullut Maester kuitenkin yksi pelin pääpahiksista. Kappale edustaa perinteisempiä FF-loppuvastusmusiikkeja ja sen voisikin kuunnella hyvin samaan putkeen FFVII:n Birth of a Godin, FFVIII:N The Extremen ja FFIX:n Final Battlen kanssa.
Otherworld onkin sitten varsinainen teemakappale ja luo juuri oikeanlaista tunnelmaa Braska's Final Aeonin kohotessa Tiduksen joukkuetta vastaan. Se eroaa kaikesta FF musiikista olemalla rehellisen agressiivinen rokkikappale aina ”murinalaulua” myöten. Aluksi se tuntui vieraannuttavan sarjan perinteistä ja liekö näin ollut tarkoituskin? Joka tapauksessa hieno kipale.
Yu Yevonia vastaan taistellessa kuuluva pianonpimputus on itselleni ollut aina melkoinen antikliimaksi, kuten mittelö itsessäänkin. Sävellys on jotenkin kovin kaoottinen eikä tunnu missään aviheessa oikein pääsevän kunnolla alkuun. Pitäisikö sen kuvastaa muinaisen kutsujan rappeutunutta mieltä, joka ei enää tajua tekojensa seurauksia?
*BONUS, FFXI: Tein viime vuonna pelailusarjan Youtubeen Final Fantasy XI:n alkuperäisestä Main Scenariosta, joka päättyy Shadow Lordin päihittämiseen (Sarja oli katsojaluvuiltaan aivan katastrofaalisen alhainen, ihmisiä ei selkeästi kiinnosta FFXI). Sanon sanasen siis myös sen teemamusiikista! Kun Shadow Lord nousee sarkofagistaan, kaikuu taustalla vain muutama mieskuoron kajahdus täydellistä hiljaisuutta ja muutamaa maalailevaa jousisävelmää vasten. Itse taistelun alettua tempo kuitenkin kiihtyy nopeasti, joskin pysyy suhteellisen maltillisena verrattuna sarjan aikaisempiin päävastusmusiikkeihin. Rytminen rummutus korostaa mittelön kohtalokkuutta.
FFXI:ssä olis varmasti kymmeniä muitakin päävastusmusiikkeja, jos kaikki lisäosatkin otettaisiin huomioon, mutta itse päätin esim. pelailussani jäädä Vanilla skenaarioon, sillä sisältöä on tähän alkuperäiseen FF-massiivimoninpeliin tullut jo ihan liikaa, että sitä ehtisi missään vaiheessa kokea kaikkea.
*FFXII: Vayneä vastaan käydyssä taistelussa ei ole tavallaan omaa identiteettiä, sillä Imperiumin teema ja Upheaval on kumpikin kuultu jossakin muodossa jo aikaisemmin pelin aikana ja Battle for Freedomkin tuntuu olevan kasattu aikaisemmasta materiaalista. Toisaalta ne tuovat mittelöön tietynlaista tuttuutta, mutta ne eivät sen vuoksi jää myöskään kovin hyvin mieleen. Päävastusmusiikit sopivat kuitenkin hyvin FFXII:n pomomusiikkien joukkoon, ne kun kaikki tuntuvat sekoittavan sopivassa määrin uhkaavuutta, auktoriteettia ja sankaruutta.
En muista olenko maininnut, mutta FFXII:n soundtrack on yksi kaikkien aikojen suosikkejani FF OST:ien joukossa. Tämä ihmetytti itseänikin, koska olin alkujaan himean tuhahdellut muille, kuin Nobuo Uematsulle FF-säveltäjinä. XII:ssä Sakimoto on kuitenkin ylittänyt itsensä. Teemat kantavat hienosti Ivalice Alliancen sisälläkin!
*FFXIII: Kolmetoista on tällä hetkellä ehkä parhaassa muistissa, koska sain viime viikolla valmiiksi 32-osaisen Youtube-pelailun kyseessä olevasta pelistä. Toivottavasti kaikki Lightningin ystävät löytävät sen :D
VastaaPoistaMitä loppuvastusmusiikkeihin tulee, Barthandeluksen Fighting Fate teema on kuultu lopputaistelun alkaessa jo kaksi kertaa aikaisemminkin, kumpikin tätä langennutta fal'Cietä vastaan mitellessä. Ei siinä mitään, mohtipontinen kappale on yksi suosikeistani koko pelissä. Muistan että eräs kaverini kuvaili teeman (ja pelin muidenkin pomoraitojen) viestittävän, että ”et sä tätä pääse.”
Barthandelus/Orphan taistelun kuoropaisuttelussa on selkeästi haettu samanlaista efektiä ja kyllähän tämä bossi jättimiekkoineen ja pahimmassa tapauksessa insta death-hyökkäyksineen saattaa luoda tietynlaista epätoivoa. Itselleni tämä ja viimeinen Orphania vastaan käydyn taistelun teema eivät ole jääneet kauhean hyvin mieleen, sillä ne ovat tavallaan liian ”elokuvamaisia.” Tämä ongelma on mielestäni monessa nykypelissä.
Jos teikäläisellä oli ongelmia pomotaistelun kanssa niin voinko tiedustella minkälaisella kokoonpanolla olit liikkeellä?
*BONUS, FFXIV: Realm Rebornissa olen pelannut FFXI:n tavoin ainoastaan alkuperäisen pääskenaarion, jonka lopussa kohdattiin järkälemäinen Ultima Weapon! Sain kunnian olla ekalla pelikerralla päätankkina ja kyllähän se välienselvittely jäi mieleen. Eikä vähiten komean musiikin ansiosta! Ensimmäisen vaiheen teemassa yhdistyy mielestäni hienosti perinteinen Final Fantasy-musiikki ja modernimpi kuoropaisuttelu menemättä kuitenkin paatoksellisuuteen. Toisessa vaiheessa sävelet alkavat käydä uhkaavammiksi, mutta mukana on myös todella kauniita ja sankarillisia vivahteita.
Realm Rebornin musiikki on kautta linjan aivan mahtavaa ja toditsaa, että Uematsu osaa edelleen tai oikeammin sanottuna on kovemmassa vedossa kuin koskaan!
*FFXV: Itse luen Hellfiren, eli Ifrit-taistelun musiikin myös lopputaistelujen mukaan. Tämä paisuttelu jatkaa samaa sarjaa XIII:n viitoittamalla tiellä ja mieleen tulee herkästi inspiraatio romantiikan ajan oopperasävellyksistä (erityisesti Edvard Griegin Peer Gynt :D) Hellfire on valtava eepos, joka ei myöskään yksityiskohdiltaan jää kovin hyvin mieleen, sillä se sisältää useamman vaiheen ja kaikkiaan kestää yli kymmenen minuuttia!
Ardyn taiston Magna Insomnia jatkaa vähäeleisemmällä linjalla, tuoden mukaan häivähdyksen surumielisyyttä pianolla ja huilulla. Ardyn taistelu on sen verran helppo tapaus, että sitä voi luonnehtia enemmän FFXV:n loppunäytökseksi kunnon mittelön sijaan.
Olin itsekin varsin tuohtunut FFXV suunnitteluratkaisuista ensimmäisellä pelikerralla, mutta kuulemani mukaan kokemus on muuttunut aivan valtavasti lisäsisällön ja päivitysten myötä, koettavaa voi olla end game jutut mukaan lukien jopa tuplamäärä. Muutenkin multimediaprojektina ja tuotantoarvoiltaan en voi kuin ihailla sitä sinnikkyyttä millä FFXV on puskettu vuosien varrella olevaisuuteen. Vaikka se ei kaikessa komeudessaan mielestäni vedä vertoja sarjan aikaisemmille osille, on siinä omat vahvuutensa ja astun varmasti vielä jossakin vaiheessa sen maailmaan. Jos en muuten, niin Let's Playta tehdäkseni.
Lopuksi suuren suuri kiitos tästä blogisarjasta! Se sai palaamaan takaisin hienoihin FF-tunnelmiin kautta sarjan ja sai haluamaan palata takaisin Theatrhythmin pariin mitä pikimmin! Final Fantasyn musiikissa on sitä jotakin, kun siitä jaksaa kirjoittaa näin paljon ja sen pariin tahtoo palata yhä uudelleen ja uudelleen!
Kiitos taas pitkistä ja perusteellisista kommenteista, jotka kävisivät jo omasta blogipostauksestaan. :D
PoistaEn muista, oletko maininnut pitäväsi noin paljon FFXII:n soundtrackista, mutta on kiva kuulla, etten ole täysin yksin fanitukseni kanssa. Pelin kappaleita on tullut kuunneltua niin paljon, että olisi mielenkiintoista oikeastaan tietää, montako tuntia olen elämästäni siihen puuhaan käyttänyt.
Kiitos muuten FFXI:n ja FFXIV:n bossimusiikkien kommentoinneista. En ole itse FFXI:tä koskaan pelannut ja FFXIV:n alkuperäisen loppubossin osalta kokemus jäi laimeaksi, koska osuin partyyn, joka vain halusi paahtaa dungeonin ja pomotaistelut mieletöntä vauhtia läpi... eli kaikki välivideot jäivät näkemättä ja viimeiseen taisteluun ehdin nippanappa mukaan ja sitten se jo melkeinpä päättyikin. Ajatella ei ehtinyt ja olin kaikesta aivan kujalla, kunhan juoksin toisten perässä. Kokemus oli sanalla sanoen surkea, vaikka jälkikäteen katselin välivideot erikseen, eikä musiikkipuolikaan sitten jäänyt mieleen. Sen siitä saa, kun menee randomien kanssa pelaamaan. :D Omien kavereiden kanssa olisi varmaan jäänyt parempi mieli jutusta.
FFXIII:n lopputaistelussa käytin pelkkiä naisia. Päätin jo ennen pelin hankkimista, että heti kun on mahdollista, pelaan pelkillä naisilla. Pelin mieshahmot eivät koskaan kiinnostaneet minua, mutta sen sijaan Fang ja Vanille olivat kuuminta hottia ja lopulta tykästyin jopa Lightningiin. Tämä vaikutti valintoihin, mutta vaikeutti myös pelaamista monissa kohdissa. Luultavasti myös tuossa loppumatsissa.
Myönnettävä on, että Square on jaksanut nyt puskea FFXV:n osalta. Minuun konsepti ei kolahtanut edes Versus-aikaan, joten siksikin olin jo alun alkaen nihkeä pelin suhteen. Koska kokemuksesta jäi mieleen päällimmäisenä kunnon veetutus eivätkä hahmotkaan oikein missään vaiheessa kolahtaneet minulle, on omalta osaltani FFXV käsitelty enkä usko palaavani sen pariin. Ymmärrän kuitenkin, että jollekulle toiselle se voi olla iso juttu ja silloin on varmasti hienoa saada peliin uutta sisältöä. :) Itse odottelen enemmän uutisia FFXVI:sta ja toivon, että siinä olisi joko samaa henkeä kuin FFIX:ssä tai FFXII:ssa. :D
Mutta kyllä, Final Fantasy -musiikissa on ehdottomasti jotain taikaa. Kaikkien vuosien jälkeen sitä jaksaa yhä kuunnella ja fiilistellä. Täytyy siis ehkä kirjoittaa myöhemmin lisää musiikkiaiheisia postauksia. :)