Tätä kirjoittaessa tuntuu vaikealta uskoa, kuinka suuri ilmiö kitara- ja bändipeleistä oikein lopulta syntyi 2000-luvun puolivälissä. Noin vuosi sitten, sekä Activision, että Harmonix julkaisivat pitkän tauon jälkeen uudet osat Guitar Hero ja Rock Band sarjoihinsa, mutta kumpikaan ei ole saavuttanut läheskään yhtä suurta menestystä, kuin alkupräiset muovikitarapelit. Mikä näissä teoksissa sitten aikoinaan kuluttajia niin kiinnosti?
Itse tutustuin sarjaan eräänä sateisena syksyisenä päivänä vuonna 2006. Ammattiopintojen toinen vuosi oli hetki sitten käynnistynyt, kesäheilan kanssa oli tullut bänät ja muutenkin elämä vaikutti harvinaisen harmaalta. Kaikki muuttui, kun eräänä päivänä käväisimme kaveriporukalla Vaasan Gigantissa. Liikkeeseen oli pystytetty laajakuvatelevisio, johon oli liitetty PS2 ja sen edessä kynnysmatolla komeili mustavalkoinen viisinäppäiminen muovikitara. Erikoinen ohjain kiinnitti huomiomme ja jäimme hetkeksi aikaa jammailemaan Joan Jettin I Love Rock 'N Rollia Easy-tasolla. Konsepti vakuutti jo ensimmäisellä pelikerralla ja pian oltiinkin laskeskelemassa vähäisiä rahoja yhteen. Sanomattakin selvää, että poistuimme alkuperäisen Guitar Heron kitarabundle kainalossamme.
Siitä se sitten lähti. Perustimme rokkiluolan parin kaverini kämpille Olympiakortteliin, jonne muut hommasivat telkkarin ja minä pelikonsolin. Ensimmäisenä iltana päätimme, että easy- ja medium-vaikeustasot ovat lälläreille ja aloimme hakkaamaan päätämme seinään hardin kanssa. Koska jokainen oli suorastaan sairaalloisen innostunut muovikitaroinnista, sovimme etenevämme uramoodissa vain kaikkien ollessa paikalla. Päätös ei paljoa rajoittanut, sillä hädin tuskin läpäisimme ensimmäisen kentän kappaleita hard-vaikeustasolla.
Vaikka villitys oli suuri, näin jälkeen päin ajatellen allekirjoittanut taisi olla kuitenkin kaikista innostunein virtuaalisesta rokkiunelmasta. Koulunkäynnistä ei meinannut tulla mitään, kun odotin vain joka päivä sitä hetkeä, että pääsisin muovikitaran varteen. Taidot karttuivat nopeasti ja hard-tason läpäisemisen jälkeen aloitettiin sama rumba expertillä. Pelitunteja kertyi kymmeniä ja satoja. Kömmin monesti Palosaaren kämppäni vuoteeseen vasta pikkutunneilla. Tässä vaiheessa aistin pelikavereissani jo pienoista taisteluväsymystä ja ehkä jopa pientä ärsyyntymistä jokapäiväisistä (ja kokopäiväisistä) vierailuistani.
Eräänä varsin pimeänä lokakuisena iltana isäntäväen jo painuttua pehkuihin läpäisin lopulta Ozzy Osbournen Bark at the Moon-kappaleen expertillä. Olin saavutuksesta niin ylpeä, että jätin keittiön pöydälle tapahtumasta informoivan lappusen. Voisi kuvitella, että pelin läpäiseminen vaikeimmalla vaikeusasteella toisi hieman rauhoitusta pakkomielteiseen muovikitarointiin, mutta meikäläiselle se lisäsi vain vettä myllyyn. Seuraavaksi edessä olivat viiden tähden suoritukset ja mahdollisimman korkeat pistemäärät. Muistan nakutelleeni viisi tähtä viimeisenä Artilleryn Breaking Wheel bonuskappaleesta marraskuussa juuri ennen Guitar Hero II:n ilmestymistä.
Let's Play-sarjani Youtubessa on tullut pelikokoelmani kronologisessa pelailujärjestyksessä nyt juuri tähän pisteeseen. On siis aika jälleen kerran puhaltaa pölyt komeroiden ja vaatehuoneiden perällä lojuvista muovikitaroista ja muistuttaa itseään, mikä näissä peleissä oli niin valtavan koukuttavaa. Tietysti nykypäivänä joutuu taistelemaan ruostuneiden taitojen ja HD-telkkarin A/V-lagin kanssa, mutta eiköhän se tästä etene lihasmuistilla.
Kanavallani tullaan ajan myötä pelaamaan kaikki Guita Hero-sarjan pelit Van Halenia lukuun ottamatta niiden ilmestymisjärjestyksessä. Kirjoittakaa kommentteihin omat muistonne Guitar Heron alkuajoilta ja vertaillaan kaikin mokomin personal bestejä. Omani olen visusti tallettanut scorehero.comiin!
