Level up!

Olen pelannut japanilaisia roolipelejä koko aikuisikäni ja oikeastaan jo ennen sitä. Toki maailmassa on monia muitakin kiehtovia ja hienoja pelejä, mutta tässä genressä on jotakin, joka saa minut yhä uudestaan sen pariin. Tässä postauksessa listaan muutaman kivoimman asian japanilaisissa roolipeleissä.

Level up!:ssa on usein pelihahmoja käsitteleviä postauksia, mikä johtuu siitä, että pidän todella paljon japanilaisten roolipelien hahmovalikoimasta. Erityisen ihastunut olen pelien naishahmoihin, mutta myös miehissä on monia erittäin kiinnostavia ja kiehtovia tapauksia. Enkä nyt puhu pelkästään hahmojen ulkonäöstä (vaikka usein sekin osuu makuuni) vaan myös persoonasta.

On totta, että j-roolipeleissä on usein animesta tuttuja hahmotyyppejä. Niistä löytyy perinteinen, vähän yli-innokas nuori sankari, johon on syvästi ihastunut lapsuudenystävä. On isosiskotyyppistä tyttöä, vanhempaa (miespuolista) mentorihahmoa, seksikästä älykköä ja valkohiuksista pahista. Hahmot saattaa tunnistaa tiettyyn lokeroon kuuluviksi jo ulkonäön perusteella, mutta se ei tarkoita, että he olisivat tylsiä. Toki heistä löytyy tiettyjä tyypillisiä piirteitä, sitä on turha kieltää. Silti he useimmiten ovat omia persooniaan ja heillä voi olla hyvinkin kiinnostava taustatarina.

Myönnän lankeavani usein älykkäiden, kiusoittelevien naishahmojen pauloihin ja pitäväni hitusen angstisista, älykkäistä ja sarkastisista mies(anti)sankareista. Monesti tykästyn myös antagonisteihin, sillä heistä löytyy toisenlaista karismaa kuin tarinan sankareista ja heissä on särmää, joka ei voi olla iskemättä.

Tuoreita hahmopohdintoja olen kirjoittanut muun muassa Xenoblade Chronicles 2:sta ja Final Fantasy IX:stä.

Japanilaisista roolipeleistä löytyy itse asiassa hyvin monenlaisia tarinoita eivätkä ne kaikki ole siitä eeppisemmästä päästä. Esimerkiksi Ys-sarjan pelit eivät useimmat ole kovinkaan eeppisiä mutta sen sijaan Final Fantasy -sarjassa tuppaa olemaan maailman kohtalo vaakalaudalla.

Epäeeppisyys ei suoranaisesti minua haittaa ja välillä on mukavaa vaihtelua pelata jotain maanläheisempää, mutta myönnän että minulla on pieni heikkous suurien ja eeppisten juonikuvioiden suhteen. Lopulta taidan kuitenkin fanittaa niitä, koska onhan se nyt hienoa päästä taistelemaan koko maailman pelastamisen vuoksi tai miksei jopa maailmankaikkeuden.

En ole eeppisyydestä itse asiassa kirjoittanut suoranaisia postauksia (ehkä joskus pitäisi?), mutta olen käsitellyt esimerkiksi sielujen kiertoa Final Fantasy IX:n maailmassa. Pelin sielunvaellussysteemi ja sen vaarantuminen ovat mielestäni kelpo esimerkki japanilaisten roolipelien eeppisistä elementeistä.

Osa japanilaisista roolipeleistä sijoittuu meidän maailmaamme (mutta usein mukana on kuitenkin fantasia- tai scifi-elementtejä), mutta monissa seikkaillaan pelintekijöiden luomassa maailmassa. Kerta toisensa jälkeen olen ihastunut tarjolla oleviin maisemiin ja esiteltyihin kaupunkeihin. Monet maailmat vaikuttavat aika perinteisiltä pseudokeskiaikaisilta fantasiamaailmoilta, mutta omalla kohdallani voin sanoa, ettei se tee niistä vähemmän mielenkiintoisia. Esimerkiksi Tales of -sarjassa kartat ovat melko geneerisiä, mutta silti silmäni löytävät niistä kauneutta ja kiehtovuutta.

Myös maailmojen asukkaat ovat usein kiinnostavia ja maailmoja voivat kansoittaa monet erilaiset fantasiarodut. Jonkin verran peleissä on tullut vastaan länsimaalaisesta fantasiasta tuttuja haltiarotuja, mutta usein maailmoissa on myös toisenlaisia olentoja. Esimerkiksi Star Ocean -sarjassa on lesser fell pool -rotu, jolla on kissankorvat ja -häntä, samantapaisia olentoja on myös Final Fantasy XIV -onlinepelissä. Xenoblade Chronicles -sarjassa puolestaan tavataan pörröisiä ja pallomaisia noponeja mutta myös useita muita rotuja ihmisten rinnalla.

Jos maailmojen kansat ovat kiinnostavia, niin on geologiakin. Toki monissa peleissä on hyvin urautunutta maisemasuunnittelua ja alueista löytyvät perinteiset metsät, talviset vuoret ja hiekka-aavikot. Vaikka kirjo on käynyt tutuksi, toisinaan näitä maisemia höystetään vaikkapa fantasiamaisella värityksellä ja erikoisella kasvistolla.

Olenkin ehtinyt myös viime aikoina kirjoitella kiinnostavista pelimaailmoista, joillaisia löytyy vaikka Xenoblade Chronicles 2:sta, Final Fantasy XIII:sta ja Final Fantasy XII:sta.

Usein japanilaisista roolipeleistä löytyy musiikkia, johon päädyn tykästymään hyvin syvästi. Totta kai poikkeuksia osuu kohdalle, mutta paljon kappaleita on päätyny vakituiselle soittolistalleni.

Pelimusiikissa on tärkeää, että se palvelee pelin tarinaa, tunnelmaa ja teemaa. Sen täytyy myös sopia kulloiseekin tilanteeseen ja saada pelaaja oikeanlaiseen mielentilaan. Voisin siis, näin musiikista mitään tietämättömänäkin, kuvitella, ettei sen säveltäminen ole ihan helppoa. Silti pelisäveltäjät onnistuvat yhä uudestaan vangitsemaan huomioni sävelillä, joihin haluaa palata vielä pelaamisen jälkeen. He luovat musiikkia, joka toimii peleissä, mutta jota tahtoo kuunnella myös ihan muuten vain.

Aivan kaikki japanilaisten roolipelien musiikki ei silti pääse soittolistalleni. Osa musiikeista toimii paremmin pelkästään pelitilanteessa, mutta on joka tapauksessa loistavaa. Sitten on kappaleita, jotka aiheuttavat jo pelatessa niin sanotusti ähkyisen olon. Niissä on tunnelma kohdallaan mutta silti ne ovat hieman liikaa. Sellaisia ei halua kuunnella pitkiä aikoja kerrallaan, vaikka kyseisestä musiikista periaatteessa pitäisikin. Tällaisiin törmäsin useamman kerran Xenoblade Chronicles 2:n kohdalla.

Pelimusiikeista olen yrittänyt tänä vuonna kirjoittaa ahkerammin kuin aiemmin. Olen puhunut esimerkiksi Helsinki Game Music Festivalista, NieR: Automatan loistavasta soundtrackista ja Final Fantasy VII:n musiikkien antamasta lähtölaukauksesta pelimusiikin pariin.

Pelien graafinen puoli ei missään nimessä ole se tärkein asia, mutta on silti mukavaa, jos peli miellyttää omaa silmää. Olen toisinaan yrittänyt pelata länsimaalaisia roolipelejä, ja yksi töksähtänyt asia on ollut visuaalinen ilme. Tykkään kenties japanilaisesta visuaalisuudesta länsimaalaista enemmän. Toisaalta myös japanilaisista peleistä löytyy sellaisia, joiden jotkin visuaaliset elementit nostavat niskavillani pystyyn. Persona-sarja on yksi tällainen ja osittain siitä syystä jäänyt testaamatta, niin pinnalliselta kuin se kuulostaakin.

Kauniit ja miellyttävät visuaalit eivät joka tapauksessa tarkoita välttämättä sitä, että pelin tarvitsisi ottaa alustansa tehoista kaikki mahdollinen irti. Kaunista voi olla myös toisella tavalla. En tosin kiistä, etteivätkö vaikkapa Final Fantasy XV:n grafiikat olisi huippulaatua ja hienoa katseltavaa (se onkin niitä harvoja asioita, joista siinä pelissä pidän). Silti tykkään myös toisenlaisesta tyyleistä. Tales of- ja Star Ocean -sarjojen animehenkinen taidetyyli ihastuttaa minua kerta toisensa jälkeen, samoin Bravely-sarjan söpöstelytyyli ja minua miellyttää myös valtavan paljon Super Nintendon aikaisten Final Fantasyjen visuaalinen ilme, erityisesti Final Fantasy VI.

Tuoreista peleistä visuaalisesti minua tällä hetkellä kiehtoo Octopath Traveler, jonka ulkoasussa on nostalgista henkeä. En tosin ole vielä peliä hankkinut kokoelmaani, mutta toivon mukaan saan sen pian ostettua omaksi. Ruskeahko värimaailma luo jo omanlaisensa tunnelman ja pikselihahmografiikat toimivat myös näppärästi. Ne eivät ehkä kerro hahmojen ilmeitä ja eleitä vaan jättävät paljon mielikuvituksen varaan. Se ei kuitenkaan ole välttämättä huono asia. Hahmot näyttävät kivoilta ja antavat minulle vallan täydentää sen, mitä visuaalinen puoli ei kerro.

Olen aina ajatellut, että japanilaisten roolipelien taistelusysteemit ovat yksinkertaisia ja helppoja sekä temmoltaan juuri sopivia. Sitten sain kuulla parin ihmisen valituksen siitä, kuinka ne ovatkin aivan liian hankalia, monimutkaisia ja vaativat liikaa ajattelua. Olin aika hämmästynyt, miten eri tavalla asiat voi kokea. Ehkä tämä on myös tottumiskysymys?

Myönnän pitäväni vanhempien Final Fantasyjen vuoropohjaisista systeemeistä mutta toisaalta tykkään aika paljon uusistakin, joskaan sarjan tuoreimman osan "pidä taistelunäppäin pohjassa ja välillä teleporttaa kaukaisuuteen miekalla" -systeemi ei minuun iskenyt. Monissa sarjan systeemeissä perustoiminnot on helppo oppia ja niiden avulla pääsee pitkälle. Tuoreimmissa systeemeissä tuntuu olevan enemmän taktikoinnin varaa ja pomo-otteluita voikin kikkailla läpi. Toisaalta olen siitä kummallinen ihminen, että aina toisinaan nautin siitä, että voin vain grindata hillittömästi ja sen jälkeen kaataa ison vihollisen pelkällä tylsällä miekan heiluttelulla.

Tales of- ja Star Ocean -sarjojen hieman toiminnallisemmat taistelusysteemit jännittivät minua alkuun hieman ja minulla olikin pieniä sopeutumisvaikeuksia. Ne vaativat suurempaa keskittymistä sormikoordinaatioon ja tarjosivat vähemmän aikaa ajatteluun. Nyt kun olen oppinut hallitsemaan tätä tyyliä paremmin, nautin kyseisten pelien pelaamisesta enemmän kuin ennen. NieR: Automatankin systeemiin tykästyin lopulta, mutta sitä en taitaisi vieläkään uskaltaa yrittää muulla kuin helpolla vaikeustasolla. Sen verran harmaita hiuksia se minulle aiheutti.

Vaikka tykkään taktikoinnista ja vuoropohjaisuudesta, esimerkiksi Final Fantasy Tacticsin ja Final Fantasy XII: Revenant Wingsin taktiset taistelusysteemit eivät ole minuun iskeneet. Se on sääli, koska pelit täyttävät muut kriteerini, mutta sietokykyni ei taivu niiden taisteluihin. Liika on liikaa. Nautin siis siitä, etteivät taistelut kestä loputtoman pitkään, mutta ovat sopivan haastavia ja niissä voi joko taktikoida tai jyrätä raa'alla voimalla.

Jokin aika sitten vertailin japanilaisten roolipelien klassista vuoropohjaista taistelusysteemiä trendikkääseen reaaliaikaiseen taisteluun ja hiljattain pohdiskelin myös Final Fantasy XIII:n lineaarisuutta ja sivusin samalla pelin taisteluita.

En sano, etteikö mainitsemiani puolia voisi löytyä muistakin peleistä. Olen kuitenkin löytänyt kotini japanilaisten roolipelien parista ja mukavuudenhaluisena ihmisenä en koe tarvetta muuttaa vieraille maille. Toki välillä tulee tehtyä harharetkiä tuntemattomaan, eikä koskaan tiedä, mihin sitä vielä ihastuu.

Olen varmaan joskus jo puhunut tästä aiheesta, mutta halusin nyt silti palata sen pariin. Rakkautta omiin mielenkiinnon kohteisiin on aina kiva julistaa.

Seuraa myös somessa!