korpse

KIITOS 2013–2015

Minut palkittiin 21.4. järjestetyssä Finnish Game Awardsissa vuoden 2014 vaikuttajana, Power Playerina, kirjoittamani Sinivalkoisen pelikirjan tiimoilta. Täysin puskista tullut tunnustus vetää hiljaiseksi ja kiitolliseksi, sillä se on äärimmäisen kaunis sinetti todella raskassoutuiselle projektille, jonka kuormittavuus selvisi minulle vasta paljon sen jälkeen, kun kirja oli jo myynnissä.

Olin lavalla niin pöllämystynyt, että kiitospuhe jäi torsoksi. Tulkoon se nyt tässä.

Sinivalkoisen pelikirjan juuret juontavat vuoteen 2011. Soitin muissa asioissa Tuijalle ja keskustelu siirtyi suomalaiseen pelihistoriaan. Tuija totesi, että se pitäisi kirjoittaa kirjaksi ennen kuin asiat unohtuvat. Tämä ajatus jäi kytemään.

Juttelin hieman myöhemmin erään pelitutkijatuttuni kanssa Facebookissa. Hän tiesi kertoa, että joku porilainen oli jo idean kimpussa. Kovin into laantui, mutta jäin odottavalle kannalle. Parin vuoden aikana ei kuulunut mitään, joten päätin ryhtyä toimeen.

Aloitin kirjan hahmottelun kevättalvella vuonna 2013. Ensimmäinen versio sisälsi vajaa sata peliarvostelua. Tuskailin jo tuolloin suomalaisten pelinkehittäjien tuotteliaisuutta, sillä materiaalia tuntui olevan riesaksi asti. Sitten törmäsin Pelikonepeijoonien ylläpitämään Videogames.fi-wikiin, joka paisutti sisällysluettelon vajaasta sadasta nimikkeestä yli nelinkertaiseksi. Edessä oleva työmäärä tuntui lähes mahdottomalta.

Kesäkuun alussa isäni sai sairaskohtauksen ja kuoli. Hän oli lähtiessään vain 52-vuotias. Alkukesä meni tämän vuoksi melkoisessa sumussa. Otin kaksi päivää vapaata töistä, jonka jälkeen jatkoin aivan kuten ennenkin. Kirjoittaminen oli täydellinen piilopaikka, sillä asiaa ei tarvinnut kohdata, kun itsensä piti kiireisenä.

Heinäkuun lopussa tyttäreni syntyi. Kerrytän nyt takaisin menetettyä aikaa, sillä ensimmäiset puoli vuotta esikoislapseni jäi kirjaprojektin varjoon. Kadun tätä todennäköisesti lopun ikääni, sillä en koskaan tule saamaan noita kuukausia takaisin. Parempi puoliskoni joutui liian lujille, kun uskoin itsepäisesti siihen, että kaikki tennispallot pysyvät ilmassa, vaikka sekaan heittäisi keilapallon ja betoniporsaan.

”Ei se myy”

Kun olin saanut ensimmäisen hahmotelman sisällysluettelosta kasaan, aloin lähestyä kustantajia. Kustannusalan nihkeä suhtautuminen pelikirjallisuutta kohtaan tuli äkkiä selväksi. Ne harvat kustantamot, jotka vastasivat, sanoivat suoraan, ettei kirjalle ole markkinoita.

Yksi nimeltä mainitsematon, kohtuullisen suuri taho tarttui kuitenkin koukkuun. Ehdotukseeni vastattiin saman tien ja hetkeä myöhemmin puhelin soi. Tunnin mittaisen puhelun aikana luurin toisessa päässä pälättävä moottoriturpa oli keksinyt tekijähaastattelut ja lupasi järjestää sopimuksen syynättäväksi muutaman päivän sisällä.

Tästä seurasi muutaman kuukauden mittainen asemasotavaihe. Yhteydenpito oli vaikeaa, luvattua sopimusta ei kuulunut ja alun innokkuus vaihtui lopulta täydelliseen radiohiljaisuuteen. Lopulta sopimus kuitenkin järjestyi, mutta kaksi päivää myöhemmin sain kuulemma repiä sen. Tällaiselle kirjallisuudelle kun ei ole markkinoita.

En muista, koska olisin ollut yhtä pettynyt. Olin uhrannut käytännössä kaiken vapaa-aikani kirjaprojektiin julkaisun toivossa. Kun noihin tunnelmiin yhdistyivät vielä kesä ja sen mukanaan tuoma henkinen painolasti, harkitsin vakaasti heittäväni keräämäni materiaalin roskakoriin.

Olin kirjoittanut hetkeä aikaisemmin Pohjalaiseen jutun joukkorahoituksesta, jota varten haastattelin Matkailua pelialalla -sarjakuvaromaanin kirjoittanutta Miha Rinnettä. Koska kustantamot uskoivat, ettei kirjalle ole tilausta, mietin, että väite on syytä todistaa.

Samoihin aikoihin sain erään toisen projektin kautta sähköpostia pienen Fobos-kustantamon Jarkko Lehtolalta. Päätin ottaa häneen yhteyttä, josko häntä kiinnostaisi yhteistyö kansanvalistuksen tiimoilta. Kaksi päivää myöhemmin allekirjoitin sopimuspaperit ja taistelutahto syttyi uudelleen. Tuossa vaiheessa elettiin syksyä 2013. Sarkaa oli kynnettävänä, koska kirja piti saada alkuvuodesta vuonna 2014 myyntiin.

Samaan aikaan tiedossa oli reilusti sissimarkkinointia, sillä kirjan tuotantokustannukset kerättiin joukkorahoituksella. Pidin jo 2500 euron minimitavoitetta utopistisena, mutta lopulta Sinivalkoinen pelikirja keräsi yli 15 000 euroa ja nousi kotimaisten joukkorahoitusprojektien kärkikastiin. Yllätys oli valtava, mutta se todisti kustantamojen ajatusmaailman vääräksi: pelikirjallisuudelle oli kuin olikin kysyntää.

En ole koskaan pelannut niin paljon kuin vuonna 2013. Kirjoitin arvosteluja Pelit-lehteen samaan tahtiin kuin aikaisemmin ja hoidin leipätöitä maakuntalehden toimituksessa. Olen onneksi varsin nopea kirjoittaja, joten tekstiä syntyi kohtuullisen sukkelasti. Kävin töissä, pelasin illat ja kirjoitin yöt.

Alkukesästä aloitin haastattelurumban, jonka alkuperäisenä tavoitteena oli saada noin kymmenkunta kotimaisen pelialan asiantuntijaa kertomaan alan kehityksestä. Minun piti tehdä tästä materiaalista johdanto kirjaan. Lopulta haastatteluja kertyi lähemmäs 60 ja tekijöiden ääni rakensi lopulta kirjan kehystarinan, jonka mausteena peliarvostelut toimivat.

Kivirekeä ylämäkeen

Joulukuu kului pelatessa, haastatellessa ja viimeistellessä kirjaa. Merkkimäärä lähenteli puoltatoista miljoonaa ja kirja piti saada pakettiin heti vuodenvaihteen jälkeen. Samoihin aikoihin sain muutaman välikäden kautta kuulla, että minä olen väärä henkilö kirjoittamaan kotimaista pelihistoriaa, koska minulla ei ole käytännön kokemusta pelialalta.

Viimeinen viikko viimeistelytyötä meni käytännössä samoilla silmillä. Olen edelleen äärimmäisen kiitollinen Mika Hannolalle ja Antti Ilomäelle. Jos he eivät olisi larpanneet kustannustoimittajaa, olisi Sinivalkoisesta pelikirjasta tullut huomattavasti huonompi paketti. Projektin aikana niskaan kasaantunutta stressiä seurasi jäytävä rintakipu, jonka vuoksi pelkäsin ihan aidosti, että heitän henkeni ennen kuin ehdin saada kirjan valmiiksi.

Kirja valmistui tammikuussa ja painokoneesta se ulostui huhtikuun alussa. Pariin yöhön en nukkunut, kun jännitin, millaisen vastaanoton kirja joukkorahoittajien käsissä saa. Kun Twitteriin alkoi ilmestyä kuvia kirjan kannesta, pelko täystyrmäyksestä muuttui hiljalleen optimismiksi. Tämän jälkeen luin kommentteja virallisesta ketjusta Pelit.fi:stä ja sitten ensimmäiset arvostelut iskeytyivät eetteriin. Tuossa hetkessä tunsin, että olen tehnyt jotain oikeasti merkittävää.

Kaikelle on aina olemassa ensimmäinen kertansa. Vaikka Sinivalkoinen pelikirja oli raskas projekti, muistelen sitä todennäköisesti hautaani saakka erityisellä lämmöllä. Paineet olivat kovat, mutta niitä seurannutta onnistumisen tunnetta tulen tuskin koskaan kokemaan toista kertaa. Sama koskee myös saamaani tunnustusta. Jos tulevat kirjaprojektini joskus jotain voittavat, tulee Suomen pelinkehittäjät ry:ltä saatu vaikuttajapalkinto olemaan aina se ensimmäinen ja rakkain.

Vaikka se välillä siltä tuntuikin, minä en tehnyt mitään yksin. Etenkin kotijoukoilta saatu tuki oli ensiarvoisen tärkeä. Suomalaisen pelialan tarina oli jo olemassa, se vain tarvitsi kertojan. Kirja taas ei olisi syntynyt, jos te, rakkaat tukijani, ette olisi osallistuneet sen joukkorahoittamiseen. Te teitte minusta kirjailijan, kiitos siitä.

Juho Kuorikoski

Bloggaajan muita juttuja