Manzos meditoi: Pelien lohdutuksesta

Miksi pelaan?

Kysymys kuulostaa vanhanaikaiselta, vähän oudoltakin. Pelaaminen on nykyään niin itsestäänselvä osa arkikokemusta, että siinä ei pitäisi olla mitään ihmeteltävää. Lisäksi kysymys tuo mieleen sen hauskan ajan, kun peliharrastustaan piti jotenkin perustella. EN MÄ OO OIKEASTI NÖRTTI JA TÄSSÄ OPPII ENGLANTIA JA RÄISKINNÄT PARANTAVAT REAKTIOKYKYÄ JA AARGH!!

En edelleenkään koe tarvetta oikeuttaa ajankäyttöäni, mutta pelien viehätysvoiman syy kiehtoo. Kunhan vähän kaivelee, motiivia löytyy jos monenmoista: sosiaalinen hulinointi kavereiden kanssa, hetken viihdyke, kokemusten haku, itsensä haastaminen, audiovisuaalinen ihastelu, aikamatkailu menneisyydessä tai ihan vain puhdas irrottautuminen todellisuudesta.

En ajatellut ryhtyä arvottamaan näitä, mutta viimeksi mainitussa on jotain erityislaatuista. Pelit luovat parhaimmillaan kokonaisen vuorovaikutteisen maailman, johon uppoutuu tavalla, johon muut taidemuodot eivät yksinkertaisesti kykene.

Eskapistisella pelaamisella on kuitenkin myös pimeä puolensa. Aina välillä kauhistellaan, miten pelit voivat imaista sisäänsä niin täydellisesti, että suhde muuhun maailmaan hämärtyy ja pelistä tulee tapa paeta oikean elämän ongelmia. Tämä on tietenkin mahdollista. Liikaa on liikaa kaikessa ja sopiva annostus on sopiva annostus myös pelaamisessa. Mutta oikein käytettynä pelimaailmaan syventyminen voi tehdä myös hyvää.

Ensimmäiseksi esseistiksi kutsuttu Michel de Montaigne (1533-1592) kirjoitti teksteissään usein läheisestä suhteestaan kirjoihin. Lukiessani Montaignea mietin kuitenkin vain, miten hyvin hänen sanansa sopivat peleihin:

"Lukeminen Pelaaminen kulkee rinnallani koko elämäni ajan ja tarjoaa apuaan kaikkialla. Se lohduttaa minua vanhuudessa ja yksinäisyydessä. Se nostaa harteiltani minua ahdistavan joutilaisuuden taakan ja vapauttaa minut milloin tahansa ikävystyttävästä seurasta. Se taittaa kipukohtausten terävimmän kärjen, milloin ne eivät ole äärimmäisen ankaria ja ylivoimaisia. Kun haluan päästä eroon piinallisista ajatuksista, riittää että turvaudun kirjoihin peleihin; ne houkuttelevat minut helposti puoleensa ja suuntaavat ajatukseni toisaalle. Eivätkä ne nouse kapinaan nähdessään, että etsin niiden seuraa vain muiden, todellisempien, elävämpien ja luonnollisempien viihdykkeiden puutteessa. Ne toivottavat minut aina yhtä lailla tervetulleeksi."

Kun kelaan taaksepäin omaa henkilöhistoriaani, mieleen palaa ajanjaksoja, jolloin pelaaminen on ollut jollain tapaa apuna sisäisen rauhan löytämisessä. Pitkään jatkuneet sairaudet ja toipumiset, epämotivoiva opiskelu/duuni, muista syistä raskaat kaudet… Elämä iskee toisinaan pattitilanteilla, joihin ei voi sillä hetkellä vaikuttaa muuten kuin lieventämällä stressitasoaan. Syyn ei edes tarvitse olla kovin dramaattinen: kukapa ei perusflunssassa ollessaan olisi ahminut tv-sarjoja kausia kerrallaan?

Passiivisen kulutuksen pelit päihittävät siinä, että interaktiivisuutensa ansiosta ne vaativat usein varsin erilaista keskittymistä. Sarjamaraton muistuttaa päikkäreitä, joiden jälkeen pää on tyhjä ja sumuinen. Pelit ovat kuin aktiivista meditointia, joka täyttää uudella energialla. Ne ovat hermolomaa, joka on täynnä itsensä voittamista ja positiivisia elämyksiä.

Parantavan pelaamisen salaisuus on tietenkin oikeassa pelissä, joka vaatii tarpeeksi huomiota, mutta ei liikaa. Vaikka yleensä liputan uusien ideoiden ja kokeilujen puolesta, tässä tapauksessa huomaan mieluusti tarttuvani vanhoihin suosikkeihin. Haluan juoda hyväksi todetusta lähteestä!

Olisi virkistävää nähdä puheenvuoroja, joissa eskapistisen pelaamisen positiivinen puoli nostetaan esille, eikä vain keskitytä siihen, että nuoriso veltostuu ja kaikki vaan tuijottaa ruutua päivät pitkät ja olisko vihdoin aika kasvaa aikuiseksi jolla on on elämässä jotain aitoa sisältöä kuten kahdeksan tunnin työpäivä ja telkkari ja somessa ihanat kuvat siitä mitä viimeksi on syöty jne jne jne.

Ehkä koko eskapismi-käsitteestä pitäisi luopua. Pointtina kun ei ole pako, vaan virkistävä käynti omassa turvaluolassa, minkä jälkeen on taas kokonainen ihminen ja valmis kohtaamaan maailman. Se on se missä voit rauhassa alistua kidutukseen ja kuolemaan.

Pelaan monista eri syistä, mutta yksi niistä on eittämättä pelien tietynlainen lohdullisuus – eli sama mitä Montaigne sanoi rakkaista kirjoistaan. Haluan katsoa elämää silmästä silmään, mutta välillä vastaan tulee tilanteita, jolloin kaikki mahdolliset töpselit täytyy vetää hetkeksi seinästä. Ei paineita, ei odotuksia, ainoana tavoitteena oma hyvinvointi, jalassa Very Easy -villasukat…

"En itse asiassa lue pelaa kovinkaan paljon enemmän kuin ihmiset, jotka eivät tunne kirjoja pelejä lainkaan. Nautin niistä kuin saituri aarteestaan, koska tiedän, että ne ovat käytettävissäni aina kun haluan. Sieluni saa ilonsa ja tyydytyksensä tästä omistusoikeudesta. [...] En koskaan matkusta ilman kirjoja pelejä, en sodan enkä rauhan aikana. Saattaa kuitenkin kulua päiviä ja jopa kuukausia ilman että avaankaan niitä. Sanon: "Aivan kohta, tai huomenna, tai milloin mieleni tekee." Niin aika kuluu ja menee menojaan ilman että minulle on siitä haittaa. Sillä minut täyttää sanomaton levollisuuden ja hyvän olon tunne ajatellessani, että kirjat pelit ovat ulottuvillani tuottamassa minulle iloa silloin kuin minulle sopii, ja tietäessäni kuinka suurta tukea ne tuovat elämääni."

(Montaigne-lainaukset: s. 57-58 esseestä "Kolmenlaisesta seurasta". Michel de Montaigne: Esseitä III. Suomentanut Renja Salminen. WSOY 2015.)