Konamin psykologisen kauhupelisarjan neljäs osa, Silent Hill 4: The Room, jakaa pelaajiensa mielipiteet siististi kahteen leiriin. Tämä viimeinen kaikki neljä ensimmäistä peliä työstäneen Team Silentin joutsenlaulu on koettu joko erittäin hyvänä irtiottona perinteiseen Silent Hill-kaavaan, tai sitten sen on nähty aloittaneen sarjan kehnojen ja keskinkertaisten pelien aikakauden. Kummassakin väitteessä on totuuden siemen, sillä The Room eroaa selkeästi aikaisemmista kolmesta Silent Hill-pelistä. Yritän tässä blogissa pohtia, mikä teoksesta tekee niin ristiriitaisen. Teksti tulee sisältämään juonipaljastuksia.
Silent Hill 4: The Room kertoo Henry Townshendin tarinan. Mies on pelin alussa muuttanut kaksi vuotta aikaisemmin South Asfieldiin, Silent Hillin lähellä sijaitsevaan kaupunkiin ja aloittanut uuden elämän. Mitään muita taustoja emme Henrystä oikeastaan saakaan tietää, mutta pian selviää, että hänen asunnossan, South Asfield Heightsin huoneessa 302, ei kaikki ole aivan kohdallaan. Henry alkaa aluksi nähdä toistuvasti samaa painajaista ja pian hän huomaa olevansa teljettynä asuntoonsa. Ja mikä pelottavinta, ulko-ovi on teljetty vahvoilla kettingeillä sisältäpäin. Lisäksi ikkunat ovat säpissä, eikä kukaan ulkopuolinen kuule hänen kolkutteluaan, saatu huutoaan. Viisi päivää Henry nitkuttaa kaksiossaan, kunnes alkaa tapahtua vieläkin oudompia asioita. Hänen vessansa seinään ilmestyy reikä, joka vie hänet erilaisiin maailmoihin...
Siinä missä kolme ensimmäistä Silent Hilliä hyppyytti pelaajaa suurimmaksi osaksi Silent Hillin sumuisia katuja aina välillä johdattaen vähäksi aikaa eri kokoisiin rakennuksiin, Silent Hill 4:ssä huone 302 toimii tavallaan pelin päähubina jonka kautta siirrytään vuorotelleen uusiin ympäristöihin. Löytyy South Ashfieldin maanalaista, Toluca Laken viereistä metsää, paikallisen orpokodin vesivankilaa ja ainakin aluksi suhteellisen tavalliselta vaikuttava kerrostalomaailma. Silent Hill-sarjaan sopivasti kaikki on tietysti jollain lailla kieroutunutta ja vastaan tulee toinen toistaan kauheamman näköisiä hirviöitä (Oma tärppini on Twin Victim, googlaaminen omalla vastuulla). Henry törmää reissuillaan asuntonsa ja reikämaailmojen välillä eri henkilöihin, jotka kuolevat aina skenaarion lopuksi mitä brutaalimmilla tavoilla. Alkaa selvitä, että kyseessä on sarja murhia, jotka linkittyvät vahvasti huoneeseen 302.
Mielestäni The Roomin suurin ansio on sen tunnelmassa, tarinassa ja näiden yhteisessä toteutuksessa. Siinä mielessä olen samaa mieltä dissaajien kanssa, että neljännen osan jälkeen ei Silent Hillissä ole nähty samanlaista symboliikkaa ja häiritsevää kuvastoa. Tosin olen valmis lisäämään Silent Hill 4:n hyvien pelien joukkoon näiden osalta. Peli ei siis varsinaisesti aloittanut siinä mielessä sarjan huonojen ja keskinkertaisten pelien aikakautta. Jo pelin alkuvideosta pääsee fiilikseen, että nyt mennään kovilla panoksilla. Kuolemattomien aaveiden muminat, hirviöiden huohotukset, erittäin fyysiset väkivallan äänet... The Room ei totisesti ole heikkohermoisille. Saattaisin jopa väittää, että pelissä on ehkä koko sarjan häiritsevintä ja raainta kuvastoa. Lisäksi juoni on mielenkiintoisesti rakennettu tavallaan salapoliisitarinaksi, jossa palapelin palaset kootaan pikkuhiljaa yhteen pelin edetessä. Kaikkea tukee Akira Yamaokan mahtava soundtrack, josta tärppinä voisin mainita Room of Angelin.
Lisäksi tykkään Silent Hill 4:n konseptista käyttää Henryn asuntoa hengähdyspaikkana ja yleisenä tarinaelementtinä. Aina kun pelaaja ei ole reikämaailmoissa seikkailemassa kolmannessa persoonassa, hän näkee maailman Henryn silmin huoneessa 302. Näiden käyntien aikana peli leikittelee pelaajan tirkistelynhalulla, sillä ikkunasta voi seurata kaupungin elämää, ovisilmästä kuikuilla käytäville ja seinän raosta naapurin kaunista tyttöä. Näistä aktiviteeteista saa peliin paljon lisää syvyyttä, kun kuuntelee asukkaiden jutustelua ja spekulaatiota käynnissä olevista tapahtumista. Pelin loppua kohti turvapaikasta tuleekin ahdistava, kun asunnossa alkaa riehua erilaisia aaveita ja poltergeisteja. Kokonaisuutena voisin melkein sanoa, että The Room on Silent Hill peleistä päässyt eniten allekirjoittaneen ihon alle.
Sitten voitaisiinkin tarkastella niitä vähemmän onnistuneita ratkaisuja. Aloitetaan vaikka siitä, että Henryn inventaario on äärimmäisen rajoitettu. Miehen seikkaillessa reikämaailmoissa, hän pystyy kantamaan mukanaan yhteensä vain kymmentä esinettä. Tähän lasketaan mukaan aseet, parannusjuomat, sekä avainesineet. Useimmiten esimerkiksi patruunalaatikoita ei voi yhdistellä, joten joka paikan nuohoava pelaaja huomaa pian kokevansa tilan puutetta. Onneksi tavarat voi siirtää pohjattomaan laatikkoon huoneeseen 302, mutta edestakaisin ramppaaminen käy nopeasti tylsäksi, jos sen tekee ainoastaan inventaariota tyhjentääkseen. Ominaisuudella on todennäköisesti haettu parempaa selviytymiskauhuelementtiä, mutta itselleni se näyttäytyy pääasiassa ärsytyksenä.
Toisena on mielipiteet jakava vihollisten kurmottaminen. Silent Hill 4 nojaa ensimmäisenä sarjan peleissä lähes yksinomaan kättäpidempään tuliluikkujen jäädessä sivuosaan. Pelissä on tasan kaksi tuliasetta, joista kumpikaan ei ole järin tehokas. Lisäksi patruunat vievät kallista inventaariotilaa. Sen sijaan Henry voi napata mukaansa rautaputken, golf- ja pesäpallomailoja, lapion, hakun, kirveen tai skalpellin. Tämä melee-aseiden käytön kannustaminen tuo mittelöihin huomattavasti aiempaa fyysisemmän aspektin, koska monstereiden iholle on käytännössä pakko mennä. Toki The Roomissakin välillä pako ja taistelun vältteleminen on se paras ratkaisu, mutta varsinkin pelin loppua kohti se ei ole vaihtoehto.
Josta pääsemmekin ehkä pelin yleisesti raivostuttavimpaan ominaisuuteen. Nimittäin toistoon ja saattotehtäviin. Lupaava alkupuolisko esittelee paljon hienoja kauhun hetkiä, mutta loppu onkin jotain ihan muuta. Henry saa nimittäin pelin ehtoopuolelle mukaansa kauniimman sukupuolen edustajan, naapurinsa Eileen Galvinin. Tyttö on jo ennestään haavoittunut, joten Henryn täytyy suojella häntä hirviöiltä ja muilta vaaroilta samalla kun kulkee läpi kaikkien aikaisempien reikämaailmojen uudemman kerran. Toisin sanoen Silent Hill 4 sekä kierrättää jokaisen maailmansa kertaalleen, että tarjoaa lisäksi yhden pitkän saattotehtävän puoleksi aikaa pelin kestoa. Saattaminen ei välttämättä olisi niin nihkeä tehtävä, Eileenille voi nimittäin antaa myös aseen, jolloin hän osallistuu vihollisten höykyttämiseen, mutta kun neidon kärsimä vahinko vaikuttaa suoraan pelin loppuratkaisuun ja mitä enemmän vietät aikasi taistelussa, sitä suuremmalla todennäköisyydellä kaikki päättyy kyyneliin. Tämän vuoksi pelaamisesta tulee sekä stressaavaa, että turhauttavaa, Eileen ei nimittäin ole niitä kaikista välkyimpiä tekoälyhahmoja.
Ensimmäisellä pelikerralla jouduin jättämään The Roomin kesken rehellisesti turhautumisen takia. Olin kuluttanut parannusesineeni loppuun ja Eileenin kaitseminen alkoi jurppimaan. Myöhemmin otin itseäni niskasta kiinni, aloitin alusta ja rymysin katkeraan loppuun. Tässä vaiheessa olin jo valmis tuomitsemaan Silent Hillin neljännen osan jollakin tasolla epäonnistuneeksi tekeleeksi, mutta päätin antaa sille vielä yhden mahdollisuuden. Tällä kertaa otin hieman selvää pelin eri mekaniikoista ja selviytymisvinkeistä etukäteen ja seurauksena olikin yllättävän miellyttävä kokemus. Toisin sanoen, kun The Roomia oppii pelaamaan sen omilla ehdoilla, saattaa olla että sen ansioita alkaa arvostaa ihan toisella tavalla. Kovin monella pelaajalla ei tosin varmaankaan ole ollut samanlaista mentaliteettia ja sen vuoksi peli on saanut aikanaan niin mielipiteitä jakavan vastaanoton.
Mutta kuvat, tai tässä tapauksessa videot puhukoot puolestaan. Aloitan nimittäin Let's Play kanavallani pelailun The Roomista ja varoitukset etukäteen heikkohermoisille, mukana on erittäin häiritsevää, väkivaltaista ja järkyttävää kuvastoa monessakin mielessä. Lisäksi liitän blogiin videon allekirjoittaneen Silent Hill-kokoelmasta!
Kokoelmavideo:
