Suomimangan nousu (ja tuho?)

Mangasta ja animesta kuulin ensimmäistä kertaa 90-luvun puolivälissä, kun siihen aikaan vaikuttanut videopelilehti Super Power otti asiakseen esitellä näitä nousevan auringon maan ihmeitä sivuillaan. Japanilainen sarjakuva, manga, ja erityisesti piirretyt animet, kulkivat kuulemma kotimaassaan käsi kädessä pelimaailman kanssa ja näin ollen ansaitsivat oman palstansa lehdessä. Vähänpä tiesin, että lapsuuden suosikki VHS-kasetit Hopeanuoli, Seikkailumetsä, Galaxy Express 999 ja Cobra, Muumeista nyt puhumattakaan, olivat kaikki japanilaista animaatiota. Vaikka muualla maailmassa medioiden potentiaali oli huomattu jo kauan sitten, varsinainen mangabuumi lähti Suomessa käyntiin vasta 2000-luvun puolella.

Vuonna 1985 Jalavan julkasema Hiroshiman poika ja 1996 Liken kautta levitykseen päässyt Akira olivat vasta ennakkotapauksia. 2003 Kolibri laittoi kauppojen hyllylle Akira Toriyaman Dragon Ballin neljä ensimmäistä osaa ja loppu on historiaa. Saatuaan syytöksiä väkivallan ja pedofilian levityksestä sarjan julkaisu lopetettiin yli vuodeksi, kunnes varta vasten japanilaista sarjakuvaa julkaisemaan perustettu Sangatsu Manga otti asian hoitaakseen. Kumma kyllä Egmontin samoihin aikoihin aloitettu Rumiko Takahashin Ranma½ ei jäänyt samalla tavalla kukkahattutätien hampaisiin, vaikka sekin sisälsi alaikäisten nakuilua harva se sivu. 

Japanilaisuuksiin totuttuaan kansa alkoi pikkuhiljaa lämmetä suomimangalle. Julkaisijoilla näytti olevan selkeät kohderyhmänsä, sillä Egmont pysyi mielellään tytöille suunnatuissa shoujo-mangoissa kuten Kamikaze Kaitou Jeanne, Time Stranger Kyoko ja Fushigi Yuugi, kun taas Sangatsu tykitteli menemään shonenia One Piecellä, Neon Genesis Evangelionilla, Yu-Gi-Oh!illa ja Full Metal Alchemistilla. Kahden suuren lisäksi markkinoille yrittivät loikata firmat nimeltä Punainen Jättiläinen, Pauna Media Group ja Ivrea, tosin vaihtelevin tuloksin. Yksi oli varmaa, manga myi kuin häkä ja yhtiöillä oli tekemistä saada kaikki muualla maailmassa suursuosioon kivunneet sarjat siipiensä suojiin, ennen kuin ne vietiin nenän edestä.

Varsinainen suomimangan aallonharja taidettiin nähdä 2007-2008, jolloin uusia sarjoja alkoi harva se kuukausi. Legendaariset mangat kuten Death Note, Oh! My Goddess, Naruto, Tuulen laakson Nausicaä ja Bleach saivat kaikki suomiversionsa. Julkaisijoilla ei ollut huolta niinsanottujen ikuisuusmangojen aloittamisesta, sillä lukijoita löytyi. Myös allekirjoittanut osti tässä vaiheessa kaiken ilmestyvän mangan ja se alkoi toden teolla käydä lompakon päälle. Lopulta oli luovuttava jostain. Ja juuri tässä vaiheessa ilmiön suurin noste alkoikin jo pikkuhijaa hiipua.

Varsinaisesta mangamarkkinoiden romahtamisesta alkoi ilmetä viitteitä vasta 2010-luvulla. Sangatsulla oli hihassaan muutama varma nakki, kuten Hopeanuoli, mutta Egmont oli ottanut julkaistakseen sarjoja, joiden julkaisu otti pian Japanin kiinni ja tästä seurasi pitkiä taukoja julkaisujen välillä ja näin ollen kuluttajien kiinnostuksen lopahtamista. Erityisesti Rumiko Takahashin uusi Rinne-sarja oli tästä hyvä esimerkki. Kaikki mangajulkaisijat alkoivat ottaa julkaistakseen mielummin lyhyitä sarjoja huonojen myyntien pelossa ja lopulta vuonna 2013 Egmont luopui leikistä kokonaan. Kesken jäi monta pitkään jatkunutta sarjaa, muiden muassa siinä vaiheessa pisimpään Suomessa julkaistu manga Salapoliisi Conan.

Tässä vaiheessa Sangatsu Manga saavutti suomimangan julkaisijana lähes monopolin, vaikka Ivrea ja Pauna yrittivätkin iskeä tähän saumaan. Valitettavasti edes tämä ei enää pystynyt takaamaan myyntejä. Uudet julkaisut, kuten Soul Eater, Magic Knight Reyearth ja Pulpettinaapurit eivät myyneet ollenkaan odotusten mukaisesti. Tästä johtuen huteja alettiin pelätä vieläkin enemmän. Yoshihiro Takahashin koiramangat Weed, Orion yms. upposivat suomalaisiin yhä, mutta muiden uusien sarjojen kanssa pelattiin tuplaa tai kuittia. Sen vuoksi saimme nähdä esimerkiksi monia yhden tai kahden pokkarin pituisia rykäyksiä.

Vaikka suomimangalla on ollut suvantovaiheensa, tunnelin päässä näkyy valoa. Lähiaikoina alkunsa saaneet Titaanien sota, Tokyo Ghoul, 7 kuolemansyntiä ja Velhon morsian edustavat kaikki jotain ihan muuta, kuin tavallista mangamassaa. Vaikka itsekään en ole ehtinyt näihin kaikkiin tutustua juurta jaksaen, olen varovaisen positiivisella mielellä suomimangan tilanteen suhteen. Ainakaan se ei tule häviämään minnekään vielä pitkään aikaan, sillä aina löytyy jokunen kuluttaja, joka haluaa näitä idän ihmeitä keräillä ja lueskella.

Näihin tunnelmiin olen kyhännyt Youtube-kanavani neljänsadan tilaajan spesiaaliksi esittelyn suomimangakokoelmastani joka on, myönnetään, hävettävän iso. Mutta kuten videollakin sanotaa, aion hankkiutua osasta eroon. Jakakaa kommenteissa omat kokemuksenne suomimangasta ja mangasta yleensä. Haluan erityisesti tietää lukijoiden ja katsojien omat suosikit ja tärpit!

Post Comment