Dragon Questit ovat hyvin perinteikkäitä japanilaisia roolipelejä. Minulta ne olivat kuitenkin jääneet kokematta ennen tätä syksyä, sillä pelisarjan hahmosuunnittelijan tyyli ei ole koskaan miellyttänyt silmääni. Dragon Quest XI: Echoes of an Elusive Agen ilmestyessä päätin kuitenkin vihdoin yrittää päästä inhostani ylitse. Tässä blogiartikkelissa käyn läpi tuntemuksiani, kun pelitunteja on kertynyt vajaat kolmekymmentä.
Ensimmäinen Dragon Quest julkaistiin Japanissa vuonna 1986, mutta Eurooppaan pelin pääsarja saapui vasta vuonna 2006 Dragon Quest: Journey of the Cursed King -pelin myötä. Sitä ennen oli ilmestynyt vain pääsarjaan kuulumaton Dragon Warrior Monsters -peli Game Boy Colorille.
Muistan käpistelleeni Journey of the Cursed King -peliä kaupassa useampaan kertaan, mutta ostoskoriini se ei päätynyt, koska pelin hahmosuunnittelijan Akira Toriyaman tyyli ei miellyttänyt silmääni. Olen puhunut hankalasta suhteestani Toriyaman taidetyyliin viimeksi artikkelissa Pelin hahmovisuaaleilla on väliä. Kuten kyseisestä tekstistä käy ilmi, Toriyaman suosimat kierot silmät ja pottatukat ovat erityisesti inhokkilistallani.
Epäilyksiini Dragon Questin suhteen liittyy kuitenkin pelkkiä hahmojen häiritseviä ulkonäköpiirteitä syvempi syy. Inhonväristykseni juontavat juurensa syvälle nuoruusvuosiini, kun animea ei ollut vielä yhtä hyvin saatavilla kuin nykyisin. Televisiosta tuli silti Dragon Ball Z, jota suurin osa kavereistani katsoi innoissaan. Koska olin kiinnostunut animesta, yritin myös päästä kyseiseen sarjaan sisään, mutta seurauksena oli suunnaton ärsytysreaktio. Oleellista ei ole, mikä kaikki kyseisessä sarjassa sai otsasuoneni kupruilemaan, mutta yhdistin tuon äärimmäisen tunnereaktion sarjan visuaaliseen ilmeeseen ja kaikista eniten Akira Toriyaman suunnittelemiin hahmoihin.
Toriyama-inhoni on siis perimmäiseltä luonteeltaan Dragon Ball Z -inhoa. Se puolestaan kumpusi siitä, että yritin pakottaa itseni tykkäämään animesta, jonka kohderyhmää en millään muotoa edustanut. Sarjaa ei ollut tarkoitettu minulle. Ymmärsin tämän seikan vasta nyt vuosien jälkeen ja päätin antaa Dragon Questille mahdollisuuden.
Siispä klikkasin virtuaaliseen ostoskoriini sarjan tuoreimman osan hieman ennen julkaisupäivää. Hämmentävää kyllä, kirje kolahti luukusta ajallaan ja peli oli käsissäni heti 4.9.2018. Vaikka minun oli tarkoitus säästää sen aloitus myöhemmäksi, uteliaisuus vei voiton ja peli pyörähti käyntiin seuraavana päivänä. Dragon Quest -ummikko lähti kohti suurta seikkailuaan.
Pelin alun tunnelmia
 |
| Maailmanpuu, jota kohti pelissä pyritään |
PlayStation 4 pitää tuttua huminaansa, kun painan ohjaimen näppäintä ja peli käynnistyy. Tv-ruudun täyttää taidekuva, jossa seitsemän hahmoa kävelee peräkkäin kuin olisivat liittyneet paraatiin. Hetkeä myöhemmin käynnistyy video, joka vie minut salaperäiseen metsään, jossa yksinäinen tyttö kulkee polulla. Hänen askeleensa rahisevat vasten metsänpohjaa samalla, kun pusikossa pompahtelee sininen limapallura, jonka hölmöyttä hipovalle söpöydelle ei voi olla hymähtämättä.
Kamera käännähtää tytön kasvoihin ja paljastaa hänen hämmentyneen ilmeensä, kun hän erottaa kaukaisuudessa toisen, harppua pitelevän tytön. Reipas musiikki kajahtaa ja kamera hylkää toisiaan tuijottavat tytöt. Fantastinen maailma avautuu samalla, kun iloisen kukkeat sävelet törmäilevät innokkaina korviini ja luovat rempseän seikkailutunnelman. Lopulta ruutuun lävähtää teksti ”Dragon Quest XI”.
Vaikka epäilyksen liekki on kytenyt sisimmässäni, on myönnettävä, että pelin aloitusvideon kauneus herätti kunnioitukseni. Dragon Questin taiteellinen tyyli on ollut aina piirroselokuvamainen ja karikatyyrinen, mutta olen kiinnittänyt niin paljon huomiota hahmojen ulkonäköön, että maisemat ovat jääneet minulta huomaamatta. Niin paljon kuin pidänkin Tales of- ja Star Ocean -sarjoista, voin jo ensivilkauksen perusteella sanoa, että ne voisivat ottaa oppia maisemoinnista tuoreimman Dragon Questin puolelta.
Havaitsen alkuvideon perusteella myös muutaman hahmon, joiden ulkonäkö ei ärsytä minua. Olen hämmentynyt, kun piikkitukkainen Erik näyttää mielestäni jopa hyvältä. Samoin videolla esiintyvä tummatukkainen taistelijatyttö Jade vaikuttaa kiinnostavalta. En odottanut innostuvani yhdestäkään pelin hahmosta, mutta heti aloituksen perusteella kaksi alkaa kiehtoa. Tältä pohjalta käynnistän varsinaisen pelin hyvillä mielin.
Ensimmäiset pelitunnit vierähtävät perehtyessä pelin kontrolleihin ja maailman perusasioihin. Nimeän oman hahmoni lempinimelläni vain huomatakseni pelaavani pojalla. No, samapa tuo. Miksipä nimien pitäisi niin sukupuolisidonnaisia ollakaan? Seuraava yllätys on, ettei päähahmo puhu lainkaan vaan lähinnä pönöttää tilanteissa paikalla, kun muut hahmot hoitavat sosiaalisen kanssakäymisen. Vaikken ole ilahtunut, mutta päätän jatkaa avoimin mielin eteenpäin.
Vaikutelmat visuaalisesta tyylistä ja musiikeista
 |
| Maisemia matkan varrelta |
Olen monesti kuullut sanottavan, että Dragon Quest -pelin ostamalla tietää taatusti, mitä saa, koska pelisarja noudattaa japanilaisten roolipelien perinteiden lisäksi omia perinteitään hyvin tarkasti. Toki jokainen osa sisältää uuden tarinan ja henkilöhahmot, mutta tietyt troopit kiertävät niissä yhä uudestaan. Kun puhutaan japanilaisesta viihdekulttuurista yleisesti, ei kierrätys ole mitenkään yllättävää. Japanilaiset arvostavat perinteitä ja tuttuutta, joten viihdettä tehdään kohdeyleisön mieltymykset huomioiden, ja Dragon Quest -pelit on suunnattu kotimaan markkinoille. Niitä on siis turha tarkastella länsimaisen viitekehyksen ja maun mukaan. Onneksi makuni sattuu olemaan Japanin suuntaan kallellaan.
Minulle Dragon Questien maailma on kuitenkin uusi. Toki tunnistan tuttuja piirteitä, joita esiintyy myös Tales of -sarjassa, mutta silti kaikki tuntuu raikkaalta. Pelisarjalla on oma visuaalinen ilmeensä, joka on kieltämättä kaunis. En ole toistaiseksi päässyt täysin eroon Toriyaman hahmotaiteen aiheuttamista puistatuksista, mutta muuten peli hivelee silmiä. Fotorealismista ei sen kohdalla voi puhua, mutta pelin ympäristöt on toteutettu ihanan yksityiskohtaisesti, ja niitä on ilo pysähtyä katselemaan.
 |
| Paikallinen rantalomakohde |
Pelin maisemat lainaavat paljon oikeasta maailmasta eivätkä sinällään ole erityisen fantasiamaisia. Monet kaupungeista ovat myös karikatyyrisiä versioita oikean maailman paikoista. On italiahenkistä kanaalikaupunkia, espanjamaista rantalomakohdetta ja Arabiaan viittaavaa aavikkokaupunkia. Myös asukkaiden käytös on kärjistettyä ja aksentilla puhuvat ääninäyttelijät vain vahvistavat tätä mielikuvaa. Olisi kiinnostavaa kuulla, millainen alkuperäinen japaninkielinen ääninäyttely on, mutta valitettavasti pelissä on tarjolla ainoastaan englanninkieliset äänet.
Musiikillisesti Dragon Quest on ristiriitainen. Kappaleet ovat erinomaisia ja sävelet tarttuvia, joten korvani kyllä nauttivat niistä. Ongelma vain on, että samoja kappaleita joutuu kuuntelemaan liian usein. Pelin ääniraita tuntuu koostuvan noin kymmenestä kappaleesta, joita kierrätetään joka paikassa ja tilanteessa, kun taas monessa muussa japanilaisessa roolipelissä on eri paikoille ja hahmoille omistettuja teemakappaleita ja musiikkia ylipäätään useamman CD-levyn verran. Dragon Questin kohdalla ei voi täysin rehellisesti edes sanoa, että laatu korvaisi määrän, koska pelin parissa vietetään kymmeniä tunteja. Siinä ajassa mieluusti kuuntelisi vähän vaihtelevampaa äänimaailmaa.
Henkilöhahmojen kamaluus ja ihanuus
 |
| Pelin päähahmo |
Dragon Quest XI on yllättänyt monin tavoin positiivisesti, mutten ollut ihmeissäni, kun isoin nillityksen aiheeni löytyi henkilöhahmoista. Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ole ulkonäöstä vaan päähahmon persoonattomuudesta. Kuten jo aiemmin sanoin, hän ei puhua pukahda.
Olen käsittänyt, että kyse on yhdestä pelisarjan perinteestä, josta halutaan pitää kiinni. Ymmärrän perinteiden merkityksen, mutta valitettavasti en itse ole tämän kyseisen perinteen fani. Päähahmolla ei ole käytännössä persoonaa ja vaikka hänen ympärilleen kietoutuu tärkeitä juonielementtejä, hän tuntuu yhdentekevältä. Hän on vain läsnä tilanteissa, ja kaikki muut hahmot ovat huomattavasti kiinnostavampia.
Tarkoitus lienee tarjoilla pelaajalle tyhjä astia, jonka tilalle hän voi kuvitella itsensä. Tiedän, että osa pelaajista toivoo nimenomaan tällaista asetelmaa, mutta itse en siitä nauti. Yksi osa elämystä on tutustua pääsankarin persoonaan ja löytää siitä tarttumapintaa, johon mahdollisesti samastua. En voi tuntea yhteenkuuluvuutta kolisevan tynnyrin kanssa, mikä johtaa siihen, että minun puolestani koko hahmon voisi korvata toisella. Jos edes voisin luoda puhumattoman pökkelöni itse pelin alussa, pystyisin ehkä jollain tasolla hyppäämään hänen pöksyihinsä. Nyt hän on vain valmiiksi annettu mukana roikkuva turhake.
 |
| Erik |
Onneksi pelin muut tärkeät henkilöhahmot ovat kuitenkin kiinnostavia. Erityisesti minua miellyttää heti pelin alkupuolella mukaan liittyvä Erik, jonka särmikäs puhetapa tuo mieleeni Final Fantasy XII:n Balthierin. Hänessä on asennetta, mutta hän onnistuu samalla olemaan myös hauska. Myös piskuisessa Veronicassa riittää särmiä hiottavaksi asti, mikä tekee hänestä hitusen ärsyttävän, mutta ainakin hahmo saa minussa tunnereaktion aikaan. Hänen sisarensa, Serena, jää enemmän taustalle ja toimii rauhallisena vastapainona äksymmälle kaksoselle.
Sylvandosta en edes osaa sanoa, onko hän ihana vai kamala. Hänen yliampuva puhetyylinsä on toisaalta hauska, mutta voisi käydä tosielämässä ärsyttämään hyvin äkkiä. Jadea ja Rabia olen pelissä ehtinyt nähdä vielä niin vähän, etten oikeastaan edes tunne heitä, mutta kuten alussa sanoin, Jade herätti mielenkiintoni ensivilkaisulla.
Henkilöhahmojen taustatarinat ovat toistaiseksi jääneet melko köykäisiksi, mutta heistä on silti kerrottu tarpeeksi, jotta mielenkiinto pysyy yllä ja mielikuvitus paikkaa aukkoja. Parasta hahmoköörissä kuitenkin on sykkivä ryhmädynamiikka, joka tekee jokaisesta keskustelutilanteesta mielenkiintoisen ja hauskan. Jokaisella hahmolla on oma roolinsa eikä kukaan tarjoile suuria yllätyksiä. Tältä pohjalta en odota hahmojen kehityskaarien olevan syvällisiä vaan pysyttelevän hyvin kevyinä pelin loppuun saakka.
Suloisen kepeää viihdettä
 |
| Päähahmo, Veronica, Erik, Sylvando ja Serena |
Kepeys ja köykäisyys olisivat kenties ne sanat, joilla kuvaisin tämänhetkistä kokemusta Dragon Questin parissa. Nautin usein japanilaisista roolipeleistä, joiden sävy saattaa olla tumma ja teemat synkähköjä, mikä tarkoittaa, että kaiken japanilaisen huumorin keskelläkin ne ovat hengeltään vakavia. Dragon Quest sen sijaan ei tunnu ottavan sen enempää itseään kuin pelaajaakaan turhan vakavasti. Äkkiseltään voisi kuvitella, etten pelistä innostuisi, mutta toisin on käynyt.
Aina ei tarvitse olla niin totista. Dragon Questin kevyt ja karikatyyrinen tyyli toimii. Peli ei ole toistaiseksi tarjonnut isompia yllätyksiä, vaikka sarja on minulle uusi, mikä johtunee siitä, että anime- ja jrpg-troopit ovat vuosien varrella tulleet tutuiksi. Tuttuus ei kuitenkaan haittaa vaan se on mukavaa ja turvallista. Syksyn synkkyydessä kevyt ja huumoripitoinen peli kauniine väreineen on myös tervetullut piristysruiske.
Tämän kokemuksen pohjalta uskallan sanoa, että Dragon Quest XI tulee pelattua loppuun. Voi myös olla, että jonain päivänä tartun sarjan muihinkin osiin. Pitäähän sitä testata, ovatko ne todella keskenään niin samanlaisia kuin väitetään. Ja jos ovatkin, voisin melkein veikata, ettei se lopulta edes haittaa minua.
Loppujen lopuksi on myös sanottava, että Akira Toriyaman hahmotkin ovat ihan siedettäviä. En ehkä pidä kieroista silmistä tai pottatukista, mutta ainakin hahmojen persoona on kohdallaan ja heidän seurassaan viihtyy. Kun sisältö ei ole silkkoa, ei kakun tarvitse olla päältä kaunis.
Seuraa myös somessa!
Mielenkiintoista, itse en koskaan ole pidättäytynyt minkään pelin pelaamisesta vain sen takia, että visuaalinen ilme ei miellytä :D Oma kokemukseni on täysin päinvastainen, sillä tykkään Akira Toriyaman taiteesta (ja myös Dragon Ballista), lisäkis halusin tietää, mistä ilmiössä on kyse. Tällä hetkellä pelattuna on Dragon Questit ykkösestä viitoseen ja hieman kutosen alkua. Tarkoitus on kahlata sarja kokonaan läpi jahka ehdin :D
VastaaPoistaKaikki pelaamani Dragon Questit ovat edustaneet perinteistä vuoropohjaista japsiropea, toki koko ajan syventäen tarinassa uudempia kohti. Jos tykkää alkupään Final Fantasyista, luulisi tykkäävän myös Dragon Questista, sillä varsinkin alkutaipaleella sarjat kopioivat toisaan armotta, varmaan siitä syystä, että taistelivat samasta yleisöstä.
Ehdoton suosikkini on ollut Dragon Quest V, joka on ihan selkeä 10/10 teos sekä tarinallisesti että kaikessa perinteikkäässä pelimekaniikassaan. Jos et mitään muuta sarjan peliä pelaisi, niin vitosta suosittelen todella suurella lämmöllä. Tarinasta ei kannata tietää liikaa etukäteen, koska se yllättää toden teolla loppua kohti!
Lopulta kyse oli jostain syvemmästäkin kuin pelkästä visuaalisesta ilmeestä, koska varsinainen inho tosiaan juonsi juurensa nuoruusvuosien epämiellyttävään pakotuskokemukseen Dragon Ball Z:n kanssa (olkoonkin, että toimin itse itseni pakottajana). Mutta myönnän, että visuaalisuudella on minulle toisinaan paljon väliä, mikä näkyy myös tosielämässä tiettyjen väriyhdistelmien suunnattomana inhoamisena yms. Saatan jättää jonkin elokuvankin katsomatta, jos sen visuaalinen ilme töksähtää liikaa, koska ärsyynnyn niin paljon, etten voi keskittyä tarinaan.
PoistaDragon Questissa perinteet ja vuoropohjaisuus tosiaan istuvat vahvassa, kuten sanoit, mikä ei välttämättä ole ollenkaan huono juttu. Tykkään siitä, että meillä on pelisarjoja, jotka kokeilevat uusia juttuja ja sitten niitä, joilla on oma perinnelinja. Molempia tarvitaan. :)