Xenoblade Chronicles 1 & 2:
Kun sadoissa pelitunneissa muutama sekunti ratkaisee kaiken

Xenoblade Chroniclesit ovat pelejä, joita voi pelata melkein ähkyyn saakka. Suurin osa vuodestani 2018 vierähti Xenoblade 2:n parissa ja tänä vuonna pelasin sarjan aloitusosaa myös puolet vuodesta. Nyt kun molemmat ovat takana, voin todeta, että jälkimaku on hyvä ja voisin ottaa lisää samantyylistä pelattavaa.
 


 
Tämä postaus sisältää spoilereita Xenoblade Chronicles -pelien jatkumosta. Spoilerit ovat sinällään lieviä, mutta jos haluat välttää ne, pelaa pelit ennen lukemista.

 
Tulin pelisarjan pariin varsin myöhään eli kakkososan ilmestyessä. Kun ensimmäinen Xenoblade ilmestyi vuonna 2011 Wiille, ei minulla ollut mahdollisuutta sen pelaamiseen. Siksi päädyin tällaiseen käänteiseen järjestykseen. Tosin ennen kuin pelasin kumpaakaan, ehdin katsella Xenoblade Chronicles X:n puolison pelaamana.

Hämmentävästi olin onnistunut myös säästämään itseni isommilta spoilereilta pelien tarinoiden suhteen, joten kokemus mielenkiintoinen. Erityisen kiintoisaksi koin sen, miten ensimmäinen ja toinen osa linkittyvät toisiinsa. Vaikka alkuun vierastin ajatusta, pohdinnan jälkeen se on ehkä kivoin juttu vähään aikaan.
 
 

Tyypillisen hidasta kerrontaa ja vihjeiden viljelyä

 
Xenoblade Chroniclesin maailma muodostuu
veden peittämästä planeetasta,
jonka pinnalla on kaksi valtavaa titaania.
Aikoinaan nämä titaanit taistelivat toisiaan vastaan,
mutta ovat nyt jähmettyneet paikoilleen.
Kummankin päälle on kehittynyt muuta elämää.
Molempien Xenoblade Chroniclesien tarinat ovat ehdottomasti niiden parasta antia (tykkäsin myös X:n tarinasta, mutta koska en pelannut itse, en osaanut siitä yhtä hyvää otetta). 
 
Alku on perinteisen hidas ja keskittyy enemmän esittelemään hahmoja ja maailmaa, jossa he elävät. Informaatiota on paljon eikä sen ahmiminen ole aina helppoa, mutta silti lopulta nautin siitä.
 
Juonen yksityiskohdat avautuvat hitaasti, mikä on melko tyypillistä japanilaisten roolipelien kerronnassa. Silti vihjeitä todellisesta tilanteesta viljellään rivien väleissä. 
 
Näiden vihjeiden huomaaminen ei vain aina ensimmäisellä pelikerralla ole helppoa. Koin kuitenkin, että ensimmäisessä osassa osasin huomioida niitä paremmin kuin toisessa. Tosin, jos olisin pelannut pelit oikeassa järjestyksessä, tilanne olisi saattanut olla juuri päinvastoin. 
 
Tavallaan haluaisin nyt pelata uusiksi myös kakkososan ja tarkastella sitä vihjailu mielessä. Olen melko varma, että minulta jäi lukuisia pieniä yksityiskohtia huomaamatta ihan vain sen takia, että kaikki tuolloin uutta ja erikoista. Jos minulla olisi loputtomiin aikaa, saattaisin hyvin pelata jopa molemmat pelit toistamiseen.
 

Fantasiaksi naamioitua scifiä

 
Xenoblade Chronicles 2:ssa planeetta on peittynyt pilviin,
jonka yläpuolella titaanit elävät.
Jokaisen titaanin päälle on
kehittynyt myös muuta elämää.
Koska en ollut perehtynyt sarjaan ennakkoon, Xenoblade 2 onnistui alkuun hämäämään minua, ja oletin tarinan olevan fantasiaa. Scifi-elementit hiipivät mukaan kuin varkain. 
 
Pelin lopun käänteet loivat jo vahvan kontrastin fantasiaoletusta vastaan. Näitä sitten odottelin ykkösosan kohdalla enemmänkin siinä mielessä, että koska homma alkaa kunnolla kääriytyä auki.
 
Silti fantasia on vahvasti läsnä Xenobladejen scifissä, ja se on oikeastaan eräs asia, josta erityisesti pidän. Tarinat liikkuvat näiden genrejen rajamaastossa.
 
Pidän sekä fantasiasta että scifistä, joten niiden yhdistyminen yhteen tarinaan (tai tässä tapauksessa kahteen) on aina hauskaa. Ehkäpä siinä on yksi syy, miksi viihdyn japanilaisten roolipelien parissa. Niissä nimittäin futuristinen teknologia sulautuu osaksi fantasiahenkistä maailmaa yleensä kiehtovalla tavalla, eikä genrerajojen pohtiminen ole aina välttämättä edes merkityksellistä.
 
 

Kun muutama sekunti kietoo kaiken yhteen

 
Suurin täräytys oli kuitenkin se hetki, kun sain myös ensimmäisen Xenobladen pelattua loppuun. Pelisarjan kimppuun käydessä olin siinä uskossa, etteivät pelit ole samaa jatkumoa. Eräs ystäväni tosin hiljattain kertoi minun olevan väärässä, mutten onnistunut silti pelatessani keksimään, miten pelien tarinat voisivat kietoutua yhteen.
 
Kun yhteys sitten selvisi lyhyessä menneisyysvälähdyksessä, joka on molemmissa peleissä, palikat loksahtivat kohdalleen. "Niinpä tietenkin" -tunne oli hyvin vahva, ja olen iloinen, että sain kokea tämän elämyksen. Jos olisin spoilaantunut siitä, en olisi todennäköisesti innostunut yhtä paljon. 

Mielenkiintoista tässä yhteydessä on se, että pelit muodostavat ikään kuin duoversumin, jonka molemmat osat heijastelevat toisiaan. Ehkä voisi myös puhua trioversumista, jos haluaa ottaa huomioon alkuperäisen maailman. Pelien tarinat on tavallaan koottu samoista elementeistä, mutta kumpikin seisoo omilla jaloillaan niin vahvasti, ettei niiden kokemiseen välttämättä tarvitse molempia. Ja silti molemmat kannattaa pelata, koska sen jälkeen voi tarkastella isoa kuvaa ja huokaista.
 

Ilmeeni, kun palaset loksahtivat kohdilleen.

Ei kommentteja