Level up!

 

 

Pari vuotta sitten pohdiskelin, mihin tosimaailman ilmiöihin Xenoblade Chronicles 2 ottaa kantaa. 

Nyt ensimmäistä osaa pelatessa huomasin, että hieman toisenlaiset teemat saivat kiinnostukseni heräämään. Toki sodan karmeus välittyy myös tässä pelissä, kun Bioniksen ja Mechonisin asukkaat taistelevat keskenään ilman, että pelaaja oikeastaan aluksi edes ymmärtää syytä.

 

Kun taistelun syy selviää, peli ottaa lisää kiinnostavuuskierroksia tematiikaltaan. Pidän erityisesti siitä, etteivät asiat ole täysin mustavalkoisia vaan hahmojen motiivit ovat inhimillisiä. Kyllä, myös Mechonisilla asuvan konelajin. 

 

Pelaaja asetetaan pelin päähahmon, Shulkin, housuihin kohtaamaan ylivoimaiselta tuntuva vihollinen. Shulkilla on erikoinen kyky, johon vain harvat ihmismäisen hom-lajin edustajat pystyvät; hän kykenee käsittelemään mechonit (konelajin sotilaat) tuhoavaa miekkaa, Monadoa. 

 

Shulk on kasvanut ympäristössä, jossa mechonien uhka on aina läsnä. Jokainen on menettänyt perheenjäseniä taisteluissa, eikä rauha näytä todennäköiseltä. Kun mechonit tappavat Shulkin ihastuksenkohteen, Fioren, ja vievät hänen ruumiinsa, lopullinen kostonhimo syttyy nuoressa miehessä.

 

Shulk haluaa heiluttaa miekkaansa tuhotakseen myös sisällään jäytävän tuskan. Sen käsittely lienee helpompaa, kun sen pukee koston verhoon.

Seuraavan kerran kosto nousee teemana esille, kun käy ilmi, että mechonien johtaja lietsoo sotaa menneiden takia. Hän haluaa tuhota Bioniksen asukkaat, koska oli näkemässä sodan alun. Kuolevaiset sukupolvet Bioniksella ovat vaihtuneet, mutta armoa ei suoda. Tällaisena mechonien johtajan motiivit ainakin minulle alkuun näyttäytyivät, ja mieleeni maalautui kuva molemminpuolisesta hyödyttömästä kostonkierteestä.

Vaikka myöhemmät käänteet osoittivat arveluni olevan väärässä, teema on mielestäni pelin alkupuolella silti vahvasti esillä. Ainakin itse jäin pohtimaan koston oikeuttamista puolin ja toisin, uskoa siihen, kuinka se vapauttaa pahojen tapahtumien aiheuttamasta tuskasta. Kosto vähintään osittaisena motiivina tekee myös Shulkista vähemmän kirkasotsaisen päähahmon. Shulkin kiintymys Fioreen aiheuttaa hyvin inhimillisen reaktion, kun Fiore riistetään häneltä.

 

Pelin loppupuolella Shulk myös nousee kostonkierteen yläpuolelle ja osoittaa mechonien johtajalle kykenevänsä armoon ja anteeksiantoon. Hän haluaa tulla puolitiehen vastaan ja solmia mahdottomalta näyttäneen rauhan. Tässä kohtaa mietin, mitä vielä voi olla edes luvassa, mutta luonnollisesti peli heitti lisää kierroksia juoneen ja käänsi asiat päälaelleen.

Kaiken ytimessä on mielestäni jumalallinen oikeutus kaikkeen elämään. Jos jumala on luonut maailmassaan kaiken elämän, onko hänellä täysi oikeus käyttää sitä oman mielensä mukaan?

Pelin suurin paljastus, johon viittasin jo edellisessä Xenoblade Chronicles -postauksessani, on lyhyt väläys aivan pelin loppupuolella. Bioniksen sielu on peräisin todellisuudesta, jonka tunnemme. Hänet tunnetaan Zanza-nimisenä jumaluutena Bioniksella ja Mechonisilla, mutta meidän maailmassamme hän oli tieteilijä nimeltä Klaus. 

 

Maan ajauduttua tuhoon, hän käytti laitetta, jolla avata ulottuvuuksien välisiä portteja. Puolet hänestä ja hänen kollegansa imeytyivät Xenoblade Chroniclesin maailmaan. Puolikas Klaus syntyi uudelleen Zanzana, Bionisin sieluna, ja hänen kollegansa Meynethina, Mechonisin sieluna. He siis muodostivat maailman kaksi jumaluutta. Klausin ajatuksena oli luoda ihmiskunnalle uusi mahdollisuus toisessa todellisuudessa, mutta puolikkaana itsestään hän ajautui lopulta oman valtansa hurmoksessa arvostamaan omaa elämäänsä kaiken muun ylitse.

Syy Klausin itseriittoisuuteen on nähdäkseni siinä, että vain puolet hänestä siirtyi toiseen todellisuuteen. Toinen puolisko, se empaattisempi, jäi meidän maailmaamme ja päätti ryhtyä korjaamaan siellä tehtyjä virheitä eräänlaisen supertietokoneen avulla. Tämä puolikas onnistui luomaan Maasta Xenoblade Chronicles 2:n maailman ja hänestä tuli sen Arkkitehti (tai luojajumala, mikäli tarkastelemme pelin japaninkielistä versiota).

Klaus siis käyttää saamaansa jumalallista voivaa kahdessa eri maailmassa kahdella eri tavalla. Hänen toimensa eri maailmoissa toimivat toisilleen peilikuvina. Periaatteessa ne ovat samoja, mutta lopulta seurauksekset ovat erilaiset, koska hän on jakautunut. Zanza ja Arkkitehti ovat saman henkilön kaksi eri puolta, joiden lähtökohdat ovat samat mutta toimintatavat erilaiset.

Siinä missä Arkkitehti palvelee elämää ja haluaa taata sille mahdollisuuden jopa ilman häntä, Zanzalle on merkityksellistä, että elämä palvelee häntä. Mechonien johtaja haluaa tuhota kuolevaisen elämän Bionisilta, koska jähmettynyt Bionis kerää siitä itselleen uusia voimia lyödäkseen Mechonisin lopullisesti. Zanza on heräämässä ja aikoo viedä loppuun aloittamansa taistelun. Jumalallisella oikeutuksellaan hän kokee omistavansa luomansa elämän. Hän saa tuhota sen itsensä vuoksi, koska hän on sen aloittanut.

Japanilaisissa roolipeleissä ei sinällään ole yllättävää kohdata jumalaa, joka on uhka kuolevaiselle elämälle ja lopussa voitettava, jotta elämä voi jatkua. Tämä ei silti todennäköisesti ole kannanotto länsimaiden valtauskontoihin ja niiden jumaliin, sillä nämä jumalat ovat maailmassaan todistetusti olemassa olevia entiteettejä. 

 

Japanissa myös jumalkäsitys on melko erilainen kuin länsimaissa. Jumalolentoja on valtavasti eivätkä he kaikki ole hyväntahtoisia ihmisen näkökulmasta. Osa jumalolennoista voidaan nähdä myös eräänlaisina luonnonvoimina, jotka ovat uhka ihmiselle.

 

Kun tällainen elävä maailman luonut jumala on uhka muulle elämälle, onko jumalallisella oikeutuksella merkitystä? Saako jumala tuhota luomansa elämän vai onko elämä itsessään niin arvokasta, ettei sitä voi omistaa edes sen luonut entiteetti?

Nämä ovat kysymyksiä, jotka sekä pelaaja että pelin hahmot joutuvat kohtaamaan. Ja jos jumaluus kukistetaan, onko tarpeellista nostaa tilalle uusi? Tähän viimeiseen kysymykseen mielestäni peli ei edes anna suoraa vastausta, ellei sitten uudessa lisätarinassa, jonka syövereihin en ole vielä sukeltanut.