Level up!

Moninpelien sosiaalisesta puolesta puhutaan paljon ja samalla rikotaan stereotypiaa pimeässä huoneessa yksin pelaavasta olmista. Osa pelaajista on silti noita yksinään peleistä nauttivia otuksia, myös allekirjoittanut. Se ei tarkoita, etteikö pelaamiseen voisi myös meillä liittyä sosiaalisia puolia.

Puhuin jokin aika siitä, onko pelaajan pakko olla sosiaalinen pelatessaan. Nykyisin korostetaan aika paljon sitä, miten online-pelien parissa syntyy paljon sosiaalisia suhteita ja nuo pelit ovat muutenkin luonteeltaan sosiaalisia. Tässä ei ole mitään pahaa, mutta välillä syntyy mielikuva siitä, ettei pelaajana ole hyväksyttävää istua ohjain kädessä sälekaihtimet kiinni omassa poterossaan ja pelata yksin ilman sosiaalista kontaktia muihin pelaajiin. Itsehän kuulun siihen porukkaan, joka oikein mieluusti kuluttaa pelinsä juuri tällä tavalla.

Olen pelannut myös online-pelejä ja muita kavereiden kanssa yhdessä pelattavia pelejä. Toisinaan se on ihan mukavaa ja siitä tulee hyvä fiilis. Usein kuitenkin koen sosiaalisuuden pelatessa enemmän rasitteeksi kuin ilon aiheeksi. Tällä voi olla tekemistä sen kanssa, että sosiaaliset tilanteet syövät muutenkin energiaani. Yksin pelaaminen (tai muu puuhastelu) taas palauttaa energiatasot ennalleen. Olen mukavampi kanssaihminen, kun saan välillä vetäytyä omiin oloihini puuhaamaan.

Edellisestä huolimatta väitän, että pelaaminen on sosiaalinen harrastus myös minulle. Ilman sitä moni ystävyyssuhde olisi saattanut jäädä syntymättä ja tuttavuus löytymättä. Peleistä innostuminen on tehnyt elämästäni monin tavoin parempaa ja rikkaampaa kuin se olisi ilman niitä. Olen huono lähtemään kotoa vapaa-ajallani, mutta nettiyhteisö tulee tarvittaessa kotisohvalle kanssani höpöttämään.

Peliharrastukseni alkoi ennen kuin minulla oli kunnollista pääsyä internetiin ja ennen kuin minulla oli omia välineitäkään. Tuolloin olin riippuvainen kavereiden ja pikkuveljen suosiollisuudesta peliaikani suhteen. 

Kun sain ensimmäisen ikioman vain minun tarpeisiini tarkoitetun konsolin (PlayStationin), se mullisti pelaamiseni. Ei enää ketään hengittämässä niskaan ja vaatimassa omaa vuoroaan, ei piinaavaa takapenkkipelaamista ja huomioita siitä, mitä tein väärin. Vain minä, tv, konsoli ja ne muutamat pelit, jotka omistin.

Pystyin syventymään pelaamiseen entistä paremmin. Tuossa kohtaa hinkkailinkin sitten lähinnä Final Fantasy -sarjan osia VII-IX onnessani. Jokainen näistä peleistä on tarina- ja hahmopainotteinen, ja huomaisin, että saan paljon enemmän irti sekä tarinasta että hahmoista, kun kukaan ei ole häiritsemässä minua. Kokemuksesta tuli syvempi ja tilanne parani entisestään, kun muutin omilleni eikä edes äiti ollut keskeyttämässä sessioita, jotka saattoivat toisinaan venyä pikkutunneille.

Ennen kuin joku alkaa heristellä sormea siellä näytön toisella puolella, tein paljon muutakin. Kävin koulussa, huolehdin kodista ja näin kavereita. Hoidin myös kouluhommat asiallisesti ennen ohjaimeen tarttumista. Univelkaa toki kertyi toisinaan, mutta kenellepä ei teininä (tai vanhempanakin) sitä kerry.

Myös nykyisin koen saavani pelien tarinasta enemmän irti, kun kukaan ei ole häiritsemässä. Puoliso saa olla läsnä, kunhan ei esimerkiksi puhu kriittisissä kohdissa. Onneksi hän tajuaa, milloin on syytä pitää suu kiinni ja milloin saa tulla juttelemaan.

Olen toisinaan pohdiskellut, pitäisikö bloggaamisen sijaan aloittaa pelien striimaus. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että olisin turkasen huono siinä hommassa. Striimaajan pitää viihdyttää yleisöään, ja vaikka osaan jutustella peleistä ja niitä sivuavista asioista ihan kiitettävästi, jatkuva puhuminen häiritsisi keskittymistäni ja tarinaan imeytymistä. Pelaamisen paras puoli jäisi pois. Vaihtoehtoisesti saattaisin unohtaa yleisöni ja möllöttää hiljaa kameran edessä, kunnes joku herkkä kohtaus saisi minut pillittämään.

Juu, ei olisi striimaajaksi minusta. Ehkä siis jatkossakin jaan ajatuksiani näin tekstimuodossa ja satunnaisilla höpöttelyvideoilla.

Erinäisistä syistä irl-kaverisuhteeni toisiin pelaajiin katkesivat parinkympin tienoilla. Tällä ei ollut mitään tekemistä pelaamisen kanssa vaan ehkä enemmänkin eroavan arvopohjan. Joka tapauksessa jäin aika yksin ihmettelemään eikä minulla ollut enää seuraa, jonka kanssa puhua peleistä.

Onneksi oli kuitenkin internet! Sain jopa hankittua oman tietokoneen ja nettiyhteyden, joten ovet avautuivat eri tavalla kuin ennen. Löysin toisia suomalaisia pelaajia, jotka olivat ihastuneet samoihin peleihin kuin minä. 

Pikku hiljaa piirini laajenivat, kunnes nettikavereita alkoi olla jo paljon. Ennen tuota aikaa en tuntenut ainuttakaan pelaavaa tyttöä vaan olin poikaporukoissa liikkuva kummajainen pelaamisen osalta. Näin oli alkuun myös netissä, kunnes perustin itse keskustelufoorumin. Se ei ollut erityisesti naisille suunnattu, mutta suurin osa sinne ilmestyneestä porukasta oli syystä tai toisesta naisia. Olipa muuten häkellyttävää, kun pääsi jakamaan ajatuksiaan peleistä toisten naisten kanssa ja lisäksi vielä kirjoittamisesta innostuneiden naisten. Muutama mies pyöri myös porukassa, mikä oli sekin mukavaa. Tunnelma oli joka tapauksessa erilainen kuin äijäenergian kansoittamilla foorumeilla, joilla sai aina hitusen pelätä tulevansa lytätyksi sukupuolen (tai jonkun muun syyn) takia.

Foorumeilla keskusteltiin paljon peleistä ja pelaamisesta mutta siinä ohessa jaettiin myös ajatuksia muusta elämästä. Oli helppoa puhua niin sanotusti kasvottomana nimimerkin takaa. Meillä oli ikään kuin oma turvallinen pesä, jossa jokainen sai olla oma itsensä. Ystävyyssuhteita syntyi moneen suuntaan, ja tuon ajan tyypeistä on edelleen elämässäni. Osa heistä myös edelleen kutsuu minua nimimerkilläni, vaikka tapaamme ihan todellisessa maailmassa emmekä pelkästään netissä.

Luulen, että vanhempani saattoivat olla aikoinaan hieman huolissaan sosiaalisista suhteistani. Vaikka hoidin erinäiset velvollisuuteni, vietin paljon aikaa kämpillä joko pelaamassa tai tietokoneen ääressä, mikä ei varmasti kumpikaan näyttänyt kauhean hyödylliseltä, saati sosiaaliselta puuhalta. Itse asiassa elämäntyylini on edelleen aika samanlainen, joten voi olla, että vanhemmatkin ovat yhä huolissaan. Ehkä. En tiedä, koska en ole kysynyt.

Väitän kuitenkin, että epäsosiaalinen pelaamiseni on johtanut paljoon sosiaaliseen hyvään. Jos kohta nautinkin pelini ylhäisessä yksinäisyydessä, haluan jakaa ajatukseni niistä toisten kanssa. 

Netin kautta löytyi joukko ystäviä, jotka jakavat saman mielenkiinnonkohteet, joten meillä riittää puhuttavaa loputtomiin. Se on tosi siistiä! Ne nykyiset kaverit, joihin olen tutustunut muuten kuin netin kautta, ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Yhden sormen vie puoliso ja toisen kaveri, jonka tapasin opiskellessani japania. Jäljelle jäävät eivät ole kovin läheisiä, koska meillä ei ole juurikaan yhteistä. Ihan hyviä tyyppejä kyllä silti ovat, ei siinä.

Tältä pohjalta sanon suoraan, että olisin todella paljon yksinäisempi, jos en olisi alkanut pelaamaan ja myöhemmin etsinyt netistä samanhenkistä seuraa. Ja jos olisin noudattanut ohjetta siitä, ettei ketään netissä tapaamaansa pidä missään nimessä tavata tosielämässä (koska "ei voi tietää, millainen tyyppi se oikeasti on"), olisin jäänyt paljosta paitsi.

Onko pelaaminen tuonut sinun elämääsi lisää kavereita vai harrastatko ihan vain yksinäsi?

Seuraa myös somessa!