"Ohoh, katsokaapas tuota", Jack Scout kuiskuttaa vilkaistessaan ryhmän paladiinin suuntaan. Kaikki tiimin jäsenet kääntyvät juuri ajoissa nähdäkseen jalon Sir Rolandin ja kauniin Siulajian vaihtavan pitkän ja intohimoisen suudelman. Larry kuutonenko? Ei toki. Kyseessä on uusin Advanced Dungeons & Dragons -seikkailu.
Westwoodin siirryttyä monisilmäisten pallukoiden pariin on Beyond Software ryhtynyt hoitelemaan SSI:n perinteistä AD&D-rintamaa. Gatewayn jatko-osa Treasures of the Savage Frontier on Beyondin toinen AD&D-peli.
Pirullista pyörittelyä
Pelissä ei aluksi ole varsinaista perustehtävää, joskin se selviää pelaajille hyvin pian: on estettävä tuleva suursota Savage Frontierin eri kaupunkien välillä. Pelaajaa johdatellaan eteenpäin hellävaraisten vihjeiden avulla siten, että idea on selvillä koko ajan.
Juoneen onkin panostettu aika tavalla. Pienistä, merkityksettömän tuntuisista kohtauksista muodostuu ajanmyötä iso ja ruma kuva. Kun palapelin kaikki nappulat vähitellen loksahtelevat paikoilleen, huomaa pelaaja olleensa taas kerran korkeampien voimien pelinappulana.
Pitkästymään ei pääse missään vaiheessa, sillä jo alussa monikäänteinen, yllätyksellinen ja jännittävä juoni tempaa mukaansa. Pelaajan ryhmää niin sanoakseni pissitään linssiin aika raa'asti useampaankin otteeseen. Vihollinen on ovela ja saa pelaajat näyttämään yhteiskunnan vihollisilta pahimmasta päästä. Kuolemantuomio odottaa, mikäli kiinni jää.
Rakkautta ja raakoja taisteluita
Ensimmäistä kertaa pelaajahahmot voivat kehittää ihmissuhteitaan NPC:iden kanssa. Ryhmän paladiini muun muassa rakastuu tulisesti, rajun romanssin alkaessa vienosta hymyilystä ja jatkuessa ruutua värisyttävällä intohimolla. Romanttiset kohtaukset saavat pelaajan todella samaistumaan pelihahmoihinsa ja lieventävät osaltaan raakaa örkinlahtausta. Mihinkään Dallas-tyyliseen mäntysuopaoopperaan ei onneksi sentään sorruta.
Pelaajan hahmot jopa juttelevat keskenään kaikennäköistä. Vaikka pelaaja ei näihin välijutusteluihin voi vaikuttaa, antavat ne vihjeitä tyyliin "Tämä alue on syytä tutkia tarkoin". Eye of Beholder II:n pelaajillehan tämä onkin tuttua. Tai sitten porukka jutustelee leppoisasti "Vahinko, ettei merihaltijoiden kuningaskunta kestänyt yhtä kauan kuin sen magia" -tyyliin.
Pikku askelin eteenpäin
Käyttöliittymä on se vanha tuttu perus-AD&D, joka oli jo ensimmäisessä AD&D-pelissä Pools of Radiance. Kaupungeissa ja luolaholvistoissa liikutaan köyhähkössä 3D-ympäristössä ja taistelut käydään erillisellä linnunsilmänäytölllä. Ei siinä tosin mitään suurempia vikoja ole, mutta olisi jo korkea aika tehdä systeemiremontti. Esimerkiksi jonkinasteiset varustemakrot olisivat poikaa.
Pikku systeemiuudistus on sentään mukaan saatu, sillä kesken kuuman taistelun siihen saattaa liittyä lisää porukkaa ja helppo voitto muuttua yllättäen hengenvaaralliseksi. Onneksi sentään mittelyyn saattaa liittyä omiakin joukkoja. Näistä kaikki eivät suinkaan ole automaattisesti pelaajan kontrollissa, vaan jotkut pitävät oman päänsä ja käyttäytyvät sen mukaisesti (eli yhtä idioottimaisesti kuin typerimmät hirviöt, tukkien kovien taistelijoiden tien näiden rynnätessä auttamaan vihollisen miekkamieskeskitykseen joutunutta maagia).
Uusia hirviöitä on taas muutama lisää. Näistä AD&D-ihmisten sydäntä lämmittänee eniten tuttu olento nimeltä Greenhag. Miten suhtaudut, jos söötti tummaverikkö saapuu luoksesi pyytämään apua äidilleen ja sisarelleen? Kunnon herrasmiespelaaja on sulaa vahaa ja yrittää auttaa tyttöä kaikin mahdollisin keinoin. Mutta mutta... kun ryhmä on houkuteltu syrjäiseen paikkaan, paljastavat "naiset" todellisen, ghoulimaisen ulkonäkönsä ja käyvät kimppuun hullun lailla. Paitsi rumia, greenhagit ovat myös niin vahvoja ja kestäviä, että horna jäätyy, ennen kuin henki heistä jättää.
Toinen uutuus on vallitsevan säätilan vaikutus liikkumiseen. Lähinnä tämä tarkoittaa sitä, että lumisateella taistellessa porukan ja hirviöiden liikkumisnopeus putoaa dramaattisesti. Näppärä keksintö Beyond Softwarelta, joka paitsi lisää roolipelimäistä realismia myös kiusaa pelaajaa.
Kiintolevy-ystävällisesti liikkuminen karttamuodossakin hoituu kuvaikkunasta, jossa näkyy kerrallaan pieni maastonosa. Tästä on tietysti plussana se, että latailu hoituu lepoajassa (toisin kuin erään nimeltämainitsemattoman pelisarjan seiskaosassa). Peli pyörii kohtalaisesti jopa vanhassa 286-pohjaisessa Amstradin romussa, jonka kiintolevy vetelee viimeisiään. Mukavaa, että joku sentään viitsii tuottaa pelejä, joissa ei ole kohtuuttomia rautavaatimuksia.
Mies parhaassa tasossaan
Hahmot aloittavat 5. tasolta ja nousevat 12. tason kieppeille, eli tasoiltaan peli on juuri parhaassa vaiheessa. Hahmot ovat keränneet hieman kokemusta ja omistavat jo jonkinasteisia voimakkaita esineitä, mutta eivät mätki +5-miekoilla jokaista vastaantulevaa sekunnin murto-osissa örkin murto-osiin, ennen kuin tämä ehtii edes edes liiemmin puolustautua. Osuminenkaan ei ole aina itsestäänselvyys. Mukana olevat roinat ja rahat voi kuskata pankkiin, jos ei niitä jaksa mukanaan kantaa.
Grafiikka on varsin nättiä, vaikkei Pools of Darknesille pärjääkään. Jokaikinen kuva on vahvan kohtalainen VGA-kuva ja maastokin käyttää 256-väristä tilaa. Ainoa narinan aihe ovat hahmoikonit, jotka ovat edelleen niitä samoja suoraan Nintendosta revittyjä vanhoja pikku-ukkoja. Vihulaisissa onneksi on sentään nähty kunnolla vaivaa.
Metelipuoli ei liiemmin säväytä. Blasteri vikisee silloin tällöin taistelun kuluessa, mutta pysyy muuten pääasiallisesti vaitonaisena (ellei kävelyn ylidramaattista TÖMPS!-ääntä oteta lukuun). Ääniefekteistä paras on ehdottomasti AARGH!-kuolinhuuto. Ja piippi on piippi, vaikka voissa paistaisi.
Pelkistetysti ajatellen Treasures of the Savage Frontier ei tarjoa paljoakaan uutta peruspelurille. AD&D:stä pitävät taas tuntevat olonsa kotoisaksi pikku uudistusten ja romanssien keskellä. Bonuspisteitä irtoaa järkevästä levynkäsittelystä, laitteistovaatimuksista ja mielenkiintoisesta juonesta, sekä tietysti AD&D-fantasiamiljööstä, josta minä henkilökohtaisesti pidän.
89
