Ranskanmaalla ovat keksineet idean. Hiphop on pop, Burnout paras autopeli ikipäivänä ja GTA myy hirmuisesti. Kun nämä kolme naitetaan yhteen, rahan tuloa ei voi estää. Eihän? Ei vaikka pelisuunnitteluun panostettaisiin kokonaista kolme ropoa.
Ride Or Diessa pelaaja on Buck. Buck ei ole punaniska Texasista vaan paha gangsta gettojen kaduilta. Los Angelesin jengit ratkovat erimielisyytensä ajamalla kilpaa ja myös Buck kostaa mentorinsa ja koko gänginsä puolesta painamalla nastan lautaan.
Ride or Diessa ajaminen on pääasia. Lähes kaikki kisatyypit ovat pohjimmiltaan samaa kamaa: rinkulaa kierretään ja maalissa täytyy olla ensimmäisenä. Satunnaiset takaa-ajot ja tuhoamistaistelut muodostavat poikkeuksen.
Räiskiminen on sivutyötä. Ampua voi eteenpäin tai taaksepäin, siitä tarkempi tähtääminen on automaattista. Käytännössä napin armoton hakkaaminen riittää, eikä radalle ylenpalttisesti tiputeltujen asetäydennysten päälle ajamista voi välttää. Kaikki aseet ovat yhtä tylsiä.
Kamalaa on ajaminenkin. Vauhti, jännitys ja vaaralliset tilanteet puuttuvat. Meno on verkkaista ja liikennettä vähän, eivätkä autot reagoi törmäyksiin. Ammuskelun takia ne kyllä ensin vähän savuttavat, sitten burnoutmaisesti hidastettuna kuolevat ja jatkavat matkaa hetikohta puhtaalta pöydältä. Jii-haa.
Eipä sillä, että peli suurempaa vauhtia kestäisi. Kiitos epätarkkojen kontrollien auto vuorotellen ali- ja yliohjaa ja mutkista harvemmin suhahtaa läpi ilman reunakosketusta. Tasoitus on roimaa, joten kuuden auton pakka pysyy kasassa riippumatta siitä, kuinka hyvin ajaa.
Grafiikka on mitäänsanomatonta, minulle tuntematon kolmosluokan gangstaräppäri vastaa musiikista ja ääninäyttelystä. Dialogi tehtävien välillä on niin kliseistä, että se voisi olla huvittavaa omalla alkeellisella tavallaan, ellei pääraukka olisi päätynyt pelaamalla kauas puudutuksen tuolle puolen.
Ride or Die kuuluu sarjaan pelejä, joiden suhteen kymmenen minuuttia peliaikaa tuntuu kidutukselta. Jos tittelin mukaisesti on pakko valita, harkitsen vakavasti jälkimmäistä.
50
