”Näen peilissä kasvot, oudon kuvan vai oman sieluni sisimpään nään? Onko peilikin harhaa ja muistojeni valtaan jään”, riimitteli Kirka selvästi Gordonin sammuvan suvun viimeisille jäsenille.
Kauhunaksuseikkailut ovat ihania! Siksi innostuin Black Mirrorista (Pelit 6/2004, 80 p), Gordonien aatelissuvun synkästä historiasta täynnä hulluutta, tuhopolttoja, murhia ja itsemurhia.
Viime vuonna ilmestynyt kakkonen (Pelit 8/2010, 81 p) solmi ykkösen langanpäät yhteen ja siirtyi onnistuneesti uuteen sukupolveen, nyt kolmososa päättää siniveristen surmaajien saagan.
Joku korvaasi kuiskuttaa, ei se et oo sinä
Rusinanpoimijat, jos aiotte pulmien lisäksi nauttia pelin tarinasta, ensin pelataan ainakin se kakkososa läpi. Black Mirror III nimittäin jatkaa suoraan kakkososan cliffhangerista, ilman turhia selityksiä.
Päähenkilönä on Englantiin sukujuuriaan etsimään tullut Darren Michaels, joka huomaa olevansa ikävässä tilanteessa. Muistikuvissa on aukkoja, nenäkäs poliisikomisario huohottaa niskaan kuin alkoholistin apina, eikä vankilasellikään ole mukava. Bonuksena Darrenia vaivaavat yhtäkkiset väkivaltaiset visiot ja selittämättömät käytöshäiriöt.
Vaikka Mustassa peilissä on kauhuelementtejä, on se lähempänä mysteeriä ja jännitystä kuin kauhua. Peli tempaisee mukaansa heti, eikä jännite laske ennen lopetusta, kaikki on piirun verran parempaa kuin tasaisen hyvässä kakkososassa. Tunnelma on tiiviimpi, tarina ei harhaile liikaa ja pulmat ovat kekseliäämpiä. Edellisessä pelissä Darrenia vaivannut outo käytös on kadonnut, nyt miehen tekemiset on paremmin motivoitu.
Graafisesti peli ei ole edeltäjästään muuttunut, mutta eipä ole syytäkään. Maisemat ovat pelin henkeen sopivia ja väripalettia on käytetty tyylitellen. Vaikka yleisilme on synkkä, virkistävästi kaikki kauheudet eivät tapahdu pelkästään yömyöhällä salamoiden repiessä taivasta palasiksi. Myös huumoria on sopivasti mukana. Darren heittää muutaman ihan hyvän letkautuksen, ja onpa mukana muitakin juttuja tunnelmaa keventämässä. Tunnelmaa ei pilaa edes ääninäyttely, joka on ihan hyvää. Oscaria niillä ei tienata, mutta eipä tarvitse hävetäkään.
Peilin sielu
Käyttöliittymä on (inventaariota lukuun ottamatta) naksuseikkailujen aatelia. Kartalle ja vihjeiden kannalta elintärkeälle päiväkirjalle on pikanäppäimet, kartan avulla turhaa kävelyä on viilattu pois. Ainoastaan tavaravalikko ansaitsee haukut. Mukana kulkee melkein koko ajan melkoinen määrä rompetta, jonka selaaminen on kaikkea muuta kuin sulavaa. Onneksi ongelmat ovat loogisia, joten esineiden turhaa yhdistelyä ei tarvitse hirveästi harrastaa.
Vaikeustaso on kohdallaan, tekemisessä on vaihtelua, eikä umpityperiä pulmia ole joukossa yhtään. Siis ei yhtään! Mitään superomaperäistä saksalaiset pikku ystävämme eivät ole keksineet, mutta pelkästään se, ettei mikään ongelma tunnu turhalta, ansaitsee aplodit. Klap klap!
Mustan peilin kolmas kuvajainen on ehdottomasti sarjan paras osa, ja se päättää saagan hyvin. No ehkä olisin kaivannut viime metreiltä vielä vähän terävämpää otetta, sillä nyt ne juostaan ohi turhan nopeasti. Vaihtoehtoinen loppuratkaisukaan ei olisi ollut pahitteeksi. Niin, ja vaivaamaan jäi sekin, että muutama pelin (ja jo kakkososan) aikana herännyt kysymys jää ärsyttävästi ilman vastausta. Toisaalta peli jättää pienen takaportin myös neljännestä osasta, joten ehkäpä asiat vielä selviävät.
Jos erinomainen, perinteinen naksuseikkailu kiinnostaa, katse Mustiin peileihin. Ne vangitsevat katseesi noin 10 tunniksi pala.
88
