Yksi viime vuoden suurimmista elokuvahiteistä oli Blair Witch Project, käsivaralla kuvattu kauhuelokuva kolmen jenkkinuoren sekoilusta syksyisessä metsässä. Aiheen tiimoilta on tulossa peräti kolme tietokonepeliä, joista Rustin Parr on ensimmäinen.
Tekijöilleen vain noin 10 000 dollaria maksanut Blair Witch Project on joidenkin tietojen mukaan jopa kaikkien aikojen kannattavin elokuva. Kotivideotyylinen tarina kertoo Blairin noidasta dokumenttia tekevästä kolmikosta, joka joutuu metsässä outojen voimien hyökkäysten kohteeksi.
Uskomattoman ennakkohypen saattelemana kriitikotkin innostuivat kehumaan elokuvaa, vaikka monet lähinnä haukottelivat kankaalla kuolaaville idioottijenkeille. Itse pidän Blair Witchiä korkeintaan keskinkertaisena kauhisteluna.
Elokuva loppuu autiotaloon, jossa asui aikanaan seitsemän lasta tappanut erakko Rustin Parr. Ensimmäinen peli keskittyy tarkemmin Parrin murhatöitä ympäröiviin tapahtumiin ja sijoittuu heti niiden jälkeiseen aikaan vuoteen 1941.
Koska murhat ovat Salaisiin kansioihin sopivia, lähetetään niitä tutkimaan hallituksen Spookhouse-osaston tutkija Elspen Doc Holliday. Hänen tehtävänään on ottaa selvää, miksi Parr tappoi lapset ja mahdollisuuksien mukaan tuhota ongelmien lähde.
Nimet saattavat kuulostaa tutuilta, sillä Rustin Parr nivoutuu yhteen Terminal Realityn samojen aihepiirien ympärillä pyörineen Nocturne-räiskinnän kanssa. Peli onkin kuin epävirallinen jatko Nocturnelle: sankari Doc Holliday esiintyi edellisessä osassa liehutakkisen machosankarin aseseppänä. Vaikka Doc on nyt pääosassa, vilahtaa mukana myös Nocturnesta tuttuja naamoja.
Tikkumiesten hyökkäys
Rustin Parr käyttää Nocturnen pelimoottoria, joten se ajautuu myös pelillisesti samoille linjoille. Resident Evil -tyylisesti sankari miettii vähän ja mättää paljon, vaikka mukaan onkin tällä kertaa yritetty saada myös seikkailuelementtejä. Pulmien taso ei kuitenkaan päätä huimaa, ja pelaajan täytyy lähinnä miettiä, kenen kanssa keskustella seuraavaksi.
Jutustelua on mukana kohtuullisen runsaasti, mutta niissä pelaaja on vain sivustakatsojan roolissa. Vaikka vaihtoehtoja tarjotaan, täytyy ne kaikki loppujen lopuksi yleensä käydä läpi ennen pelin etenemistä.
Onneksi mukana on muutamia positiivisia yllätyksiä. Patologiseen hirviöräiskintään tuovat mukavasti vaihtelua kaksi kasettinauhurin kelailuun liittyvää pulmaa. Niissä pelaajan täytyy äänen korkeutta ja muita ominaisuuksia muuttelemalla kaivaa taustametelistä esiin jotain selvästi havaittavaa. Kasettia vinguttaessaan huomaa nojautuvansa lähemmäs kaiuttimia ja miettivänsä, kuuluuko hidas mongerrus koneesta vai sittenkin vain seinän takaa naapurista.
Toimintaa riittää sitten vähintäänkin tarpeeksi. Alun jälkeen suurin osa pelistä kuluu metsässä, jossa vastaan tulee jatkuvalla syötöllä zombeja, kummituksia ja muuta kauhuelokuvien peruskamaa. Kaikki hoituvat melko vaivattomasti pistoolin ja kiväärin avustuksella, mutta kiinteiden kuvakulmien äkilliset vaihdokset sotkevat taistelun välillä täysin. Onneksi sankari osaa automaattisesti tähdätä lähintä otusta, joten kohteen näkeminen ei välttämättä ole pakollista. Ohjaus sujuu näppäimistöltä tai padilta melko ongelmattomasti.
Taisteluissa ärsyttävintä on se, että ne ovat vain ja ainoastaan hidasteita varsinaisen tarinan tiellä. Myöhemmin pelissä sankaria juoksutetaan tahallaan metsän reunasta toiseen ja paatuneempikin räiskintäfanaatikko alkaa varmasti saada luotimerestä tarpeekseen.
Taskulampun ehtyvässä valossa
Vaikka turha räiskintä tuhoaa paljon pelin tehosta, on Rustin Parr etenkin alkupuoleltaan yllättävän tunnelmallinen paketti. Pääansio tästä kuuluu realistisen näyttäville valotehosteille, Parrin tekijät repivät valoista ja varjoista kaiken tehon irti. Pimeässä liikkuminen on todella jännittävä kokemus jonkin hiipiessä juuri taskulampun valokeilan ulkopuolella.
Kuten useat kauhuelokuvat, Rustin Parr on tehokkaimmillaan silloin, kun se näyttää vähiten. Kun sankari herää keskellä yötä kylpyhuoneensa oven kolahtaessa kiinni ja joku selvästi hakkaa sitä sisäpuolelta, ei tee mieli mennä tutkimaan asiaa lähemmin. Käytetyt kikat sinänsä ovat vanhoja, mutta kuvakulmien onnistunut rytmitys ja ennen kaikkea tehokas äänimaailma imevät mukaansa. Jopa niinkin kulunut idea kuin öinen ukkonen sopii peliin täydellisesti.
Liian pian koko hoito kuitenkin äityy pelkiksi verikekkereiksi ja alun hienovaraisuus unohtuu neljävitosen laulaessa pyhää hoosiannaansa. Loppua kohti tunnelma heikkenee asteittain lyijymäärän kasvaessa.
Hyvinä hetkinään Rustin Parr on erittäin onnistunut pelottelu, huonoimmillaan sitä vääntää hampaat irvessä vain seuraavan välianimaation toivossa. Valitettavasti kokonaisuus painottuu jälkimmäiseen, näillä eväillä kun olisi voitu saada aikaan paljon tehokkaampikin peli.
75
