Jeff Smithin hauska ja jännittävä Bone-sarjakuvasaaga kääntyy episodipohjaiseksi seikkailupelisaagaksi. Koetaanko räjähtävän synerginen elämys vai syövätkö kerrontamuodot toisensa?
Bone-pelisarjasta vastaava Telltale Games on koottu timanttisista seikkailuistaan tunnetun LucasArtsin entisistä työntekijöistä. Vahvaa seikkailupelikokemusta siis löytyy, vaikka LucasArtsin suuria tähtiä ei mukana olekaan.
Jyrkkä 'ei' toiminnalle
Koska kertaan perinteisen kliksutteluseikkailun piirteet jokaisen arvosteluni alussa, yritän saavuttaa yhä tiiviimpää ilmaisua. Katsotaan voinko ylittää tätä: tarinaa, dialogia, puzzleja, rauhallista ei-toimintaa, vetoaa naisiinkin, fiksujen valinta.
Out from Bonevillessä ja The Great Cow Racessa ohjataan hiirulaisella tökkimällä Luupää-suvun vesoja Fone, Smiley ja Phoney Bone. Heidät on häädetty kotikylästään ja pian he eksyvät toisistaankin mystisessä metsässä. Out from Bonevillen teemana onkin kaverusten yhteen saattaminen, The Great Cow Racessa Fone tuskailee salarakkauttaan, ja loput Luupäät juonivat lehmäravien peukalointia. Avustavia hahmoja ovat esimerkiksi kiveäkin kovempi isoäiti Ben, hänen tyttärentyttärensä Thorn ja kylällinen landepaukkuja.
Fantasiaseikkailun ilmapiiriä huokuva Bone on kuin hupaisampi versio Taru sormusten herrasta, joskaan kahden ensimmäisen osan aikana ei päästä juuri Kontua pidemmälle.
Hahmojen keskusteluiden ja tarinan seuraamisen ohessa ratkotaan vastaan tulevia ongelmia, kuten miten päästä joen yli, mistä saada omenoita, miten kirjoittaa onnistunut rakkausruno ja kuinka esittää kyläläisille hullua lehmää. Ongelmat on sidottu tarinaan hyvin, niitä on hauska pähkäillä, mutta kokeneemmalle seikkailijalle peli on aika helppo. Aloittelijoita hellitään avuliaalla vinkkisysteemillä.
Out from Boneville kärsii tiukasta suoraviivaisuudesta ja tasapaksusta rytmistä. Bone-pelielämys puhkeaa todelliseen kukkaansa vasta The Great Cow Racessa. Siinä tarina etenee yhtä aikaa monella suunnalla ja pelaaja itse voi vaihdella, ketä Bonea ohjaa, mikä on hauskaa, luo tunteen vapaudesta ja tuo mieleen Day of the Tentacle (Pelit 5/93, 94 pistettä) -seikkailuklassikon. Käyttöliittymä on kummassakin pelissä hyvä ja sujuva.
Episodit jonossa
Bone edustaa trendikästä episodipohjaista pelijulkaisua. Yksittäiset pelit ovat halvempia ja lyhyempiä. Netistä imaistuna Bonet maksavat 13 dollaria kappale, kombona ne saa pari taalaa halvemmalla. Pelit voi ostaa myös vähän kalliimpina, muoviin käärittyinä versioina.
Episodipohjainen seikkailupeli ei ole hassumpi ajatus, mutta yli puolen vuoden tauot julkaisujen välillä kismittävät, kun episodeista irtoaa vain muutamia tunteja peliriemua per posaus. Telltale Gamesin toinen nimekäs seikkailupelisarja Sam & Max runttasi Bonen ohi aikatauluissa, minkä takia uusia Bone-jaksoja odotellaan epävarmuuden vallitessa.
Telltalen mukaan kaikista albumeista ei välttämättä julkaista yksittäistä peliä, vaan niitä voidaan yhdistellä. Tärkeintä kuitenkin on, että tarina kerrottaisiin loppuun, koska yksittäisten jaksojen juonet eivät toimi ilman suurempaa kokonaisuutta.
Ruudut ruudulle
Sarjakuvan riehakkaasta energiasta ja tilannekomiikasta on jouduttu tinkimään. Hupaisan toilailun piirtäminen yksittäisinä kuvina on halvempaa kuin sellaisen animoiminen. Huumori kumpuaakin toiminnan sijaan dialogista. Kuten sanavalmis nuoriso sanoisi, läppä ei ole erityisen helmeä, mutta hilpeä tunnelma pysyy yllä. Nopsalukuiset voivat hyppiä dialogia välilyöntiä paukkaamalla, eikä pääosin keskinkertaista ääninäyttelyä tarvitse pakolla kuunnella. Musiikki on erinomaista ja tukee kulloistakin tunnelmaa.
Piirretyn näköinen seikkailupeli on kerrontamuotona sen verran lähellä alkulähdettä, että se toimii peliä vastaan. Koska luin koko Luupäät-sarjan ennen pelaamista, pelien tarinan seuraamisesta tuli tylsää; tapahtumat olivat liian hyvässä muistissa. The Great Cow Race on tässäkin mielessä parempi, koska pelin tapahtumat ja hahmot eivät seuraa sarjakuvaa orjallisesti, vaan maailmaa on tulkittu ja lavennettu luovemmin. Lehmärallikin on yllättävän hauska.
Vaikka pelin resoluutiota ei voi nostaa yli 800x600 pisteen, peli näyttää tarpeeksi hyvältä. Hahmot on animoitu mainiosti: keskusteluissa ne elehtivät koko kropallaan, ja Luupäiden veikeät kulmakarvat kielivät tunteista. Pienet yksityiskohdat, kuten kiviä potkiva ja tauluja suoristeleva Phoney Bone, ovat hauskoja.
Elävissä 3D-taustoissa on käsin tekemisen tuntua, ja kamera kiertää niissä mukavasti. Ainoa kauneusvirhe on ihmishahmot, joilla on tukkaa. Hiukset eivät hulmua, eivät edes heilu, mikä näyttää tökeröltä. Kikkailemattoman ulkoasun ansiosta pelikoneen ei tarvitse olla uusinta uutta.
Jatkuu ensi numerossa, toivottavasti
The Great Cow Race onnistui tuomaan fiiliksiä kaukaisilta LucasArtsin ajoilta. Se lähentelee jo todella hyvää seikkailupelielämystä. Sen rytmi toimii, lineaarisuutta on hälvennetty ja hauskuuttaviin yksityiskohtiin panostettu. Kalikkana rattaissa kolisee se, että tarina ei etene yhden osan aikana. Phoneyn ja Smileyn kieroiluun ei oikein samaistu, vaikka se olisi tärkeää, jotta hahmojen puolesta ponnistelisi täysillä.
Aloitusosa Out from Boneville on kaksikosta selkeästi huonompi, mutta sitä ei voi jättää väliin, koska pelit liittyvät niin kiinteästi toisiinsa.
Pelit antavat eniten niille, jotka eivät sarjakuvaa ole lukeneet. Seikkailupelien vahvimpia vetonauloja on juuri tarina, ja jos se on tuttu, viehätys laimenee. Vapaampi tarinallinen tulkinta auttaisi pelejä nousemaan omille siivilleen. Toivottavasti loput jaksot tulevat säällisen pian ja kykenevät pitämään The Great Cow Racen laadun yllä.
* * * * *
Musta valkoinen on väri
Amerikassa väritetään vanhoja elokuvia siksi, että tämän päivän yleisö kykenisi niitä katsomaan. Miten siis on mahdollista, että aivan väritön sarjakuva voi myydä siellä miljoonia?
Jokainen aloitteleva sarjakuvapiirtäjä tietää, että ainoa tapa saada sarjansa painettuna paperille on tehdä niistä mustavalkoisia. Mustavalkopainaminen on halpaa, eikä painosmäärän tarvitse olla hirmuinen. Ja lisää voi aina monistaa vaikka kopiokoneella. Jeff Smith tiesi tämän aloittaessaan Bone-nimistä omakustannesarjaansa vuonna 1991.
Kun fyysiset värit puuttuvat, on värikkyys luotava muilla keinoilla. Smith ammensi Luupäihinsä graafista ilmeikkyyttä sarjakuvan vanhoilta mestareilta. Suurin vaikuttaja lienee ollut Walt Kellyn meillä melko tuntemattomaksi jäänyt Pogo-sarjis. Molemmissa sarjoissa on sama harkittu sivellinjälki, samat pyöreät muodot, jopa sarjojen pääparivaljakot muistuttavat kovasti toisiaan.
Pyöreillä muodoilla on menestytty ennenkin. Luupäissä on mielestäni selviä muistumia ainakin Barksin ankoista ja tekisi mieli väittää, että kotoisista Muumeistammekin. Ei siis ihme, että kuusi ensimmäistä Bone-lehteä ilmestyi Amerikassa myös kahdeksan sivun pätkinä Disney Adventure Digest -lastenlehdessä. Lukijoita tuli kerta rysäyksellä kuusi miljoonaa lisää. Ei hassummin omakustanteelta.
Tosin Smith on koko Bonen ilmestymisen ajan tolkuttanut, että hänen sarjansa ei ole tehty lapsille vaan sen ikäisille, jotka joskus aikojen alussa kävivät elokuvissa ja katselivat leffojen alkupaloina piirrettyjä. Nykyisin nämä Tomit ja Jerryt kumppaneineen on tosin luokiteltu lastenkamaksi, joten taitaa Smithkin taistella tässä asiassa tuulimyllyjä vastaan. Ja kuten Muumit, Luupäätkin sopivat isältä pojalle.
Lisäväriä
Jos on Luupäät hyvin piirretty, on se myös hyvin kirjoitettu. Värikäs ja vauhdikas tarina on fantasiakirjallisuutta parhaimmillaan. Kertomus alkaa pienestä ja inhimillisestä – sankarit ovat eksyksissä aavikolla – ja kasvaa yhdeksän kirjan ja yli 1300-sivun mittaan liki Sormusten herran mittoihin. Runsas, hyvin harkittu maailma ja sen historia kuoriutuvat kerros kerrokselta esiin aina yllättäen, naurattaen, välillä vähän itkettäenkin. Ilmassa on suuren draaman tuntua.
Luupäiden suuruuden ovat huomanneet elokuvastudiotkin, mutta ainakin tällä haavaa animaatiohankkeet ovat jäissä. Viimeisin hanke kaatui siihen, kun Smith ei antanut Nickelodeonille (Rugrats, Jimmy Neutron) lupaa ryydittää Luupäät-leffaansa päivän iskelmillä. Britney Spears -rynkytys Bonevillessä oli taiteilijalle liikaa.
Mutta väreille Smith on antanut periksi. Ja mikä ettei, ovathan kirjojen värikkäät kannet olleet tähänkin asti onnistuneita. Mutta hieman ihmetyttää, miksi sama vanha, jo ainakin 16 kielelle käännetty tarina väritetään, sen sijaan, että tehtäisiin jotain uutta. No, ehkäpä herra Smithin käsi on kipeä jatkuvasta nimmarien jaosta tai kenties hänen tarinansa on tältä osin jo kerrottu. Oli miten oli, uusia värillisiä rahvaanpainoksia on ilmestynyt Amerikoissa jo neljän ensimmäisen kirjan verran.
Lisää aiheesta osoitteessa www.boneville.com.
Wallu
* * * * *
Luupäät-albumit
Ensimmäinen trilogia
Pois Luumäestä (Out from Boneville)
Suuret lehmäravit (The Great Cow Race)
Myrskyn silmät (Eyes of the Storm)
Toinen trilogia
Lohikäärmeentappaja (The Dragonslayer)
Kivileuka (Rock Jaw: Master of the Eastern Border)
Vanhan miehen luola (Old Man's Cave)
Kolmas trilogia
Aavepiirit (Ghost Circles)
Aarteenmetsästäjät (Treasure Hunters)
Sarvikruunu (Crown of Horns)
Lisäksi on ilmestynyt kaksi aiempaan aikaan sijoittuvaa sarjakuvaa: Rose ja Stupid, Stupid Rat Tails: The Adventures of Big Johnson Bone, Frontier Hero. Niitä ei ole vielä suomennettu.
84
