Sonyn oman kehitystiimin hengentuotteessa on runsaasti veristä toimintaa ja muutama tuore idea, mutta onko siitä taistelupeliksi?
Tuhansia vuosia sitten salaperäinen matkaaja jätti Blood Landin asukkaille Viisauden kirjansa. Hän jakoi kirjan osat maan klaanien johtajien kesken ja muistutti heitä siitä, että vain yhteisillä ponnistuksilla maailmasta tulee parempi paikka elää. Valitettavasti sotaisien klaanien johtajille tämä kaikki oli liikaa. Tyhmät ja sodanjanoiset päälliköt päättivät ryhtyä sotimaan oikein urakalla.
Monien satojen vuosien kuluttua veriset taistelut taukosivat hetkeksi, ja paikalliset sepät takoivat kolme asetta. Joka klaanin päämies suostui velhojen avustuksella siirtämään Viisauden kirjan osansa näihin aseisiin. Aseiden herruudesta ja siinä sivussa maailman johtajuudesta järjestetään taisteluturnaus, joka varmasti houkuttelee paikalle kovimmat miekkamiehet. Kuudensadan vuoden aikana maailmassa on ollut useita johtajia, mutta kukaan ei ole pystynyt valjastamaan maagisia aseita niiden todellista käyttöä varten.
Jotain uutta ja lainattua
Cardinal Syn on pimeälle aikakaudelle sijoittuva äärimmäisen veripitoinen mäiskintä. Pelattavia hahmoja on alussa kahdeksan, suurin osa näistä varsin mielikuvituksettomia perusköriläitä. Turnauksen hämäräperäisimmän olennon viitan pukee ylleen Plague eli ruttomies, joka liikkuu kuin pahasti vammautunut, jättiläismäinen mutanttizombi. Ruttomies käyttää aseenaan rautanuijaa ja vetäisee "sympaattisella" olemuksellaan pinnat kotiin.
Toinen niin ikään vähemmän tylsä taistelija tottelee nimeä Mongoro. Nimikin kertoo, ettei miehen olemus ole hentoinen tai huoliteltu. Otus muistuttaa kaljamahaista lävistysfriikkiä ja käyttää aseenaan perinteistä paksuteräistä miekkaa. Muut osanottajat ovat enemmän tai vähemmän tusinakamaa, sillä joukkoon mahtuu muiden muassa ylimuhkeita naissotureita, väkivahva kirveenheiluttaja ja mustaan haarniskaan pukeutunut ritari.
Tarjolla on tyypillinen turnaustaistelu, kahden pelaajan mittelö, joukkueurheilua ja henkiinjäämistaistelu. Cardinal Syn sisältää lisäksi poikkeuksellisen monipuolisen harjoittelupelin, jossa vastustajan liikkeet, torjunnat ja tekoälyn tason voi määritellä kohtuullisen vapaasti.
Ottelut ovat hivenen kilpailijoitaan monipuolisempia. Kentille sijoitelluista arkuista voi napsia itselleen lisää elinvoimaa, loitsukääröjä, heittoaseita ja vaikkapa lisätä aseeseen metkan valosapelitoiminnon. Miekkojen tai tikarien hohtaessa kauniisti on niiden aiheuttama tuho vastustajille monin verroin ikävämpää. Taistelun tiimellyksessä voi myös poimia itselleen esineen, jota käyttämällä hahmo saa suunnattoman raivarin.
Taistelutannerten suunnittelussa ei mielikuvitusta ole liikaa käytetty. Tappeluissa törmää kuitenkin vaarallisiin laavavirtoihin, korkeajännitteisiin paaluihin ja esimerkiksi teräviin teurastuspiikkeihin. Satunnaisia vaara-alueita on lähes joka kentällä, joten taktinen liikkuminen alueella on erittäin tärkeää.
Mielikuvituksen puute riivaa silti lähes jokaista näyttämöä. Melkein kaikki taistelut käydään jonkinlaisessa linnassa, vankityrmässä tai luolassa, eivätkä kentät juuri poikkea kuvallisesti toisistaan vaara-alueita ja bonusesineiden sijoittelua lukuunottamatta. Onneksi pari taistelua käydään taivasalla, joten täysin luokattomaksi ei kenttäsuunnittelua voi haukkua.
Hahmot käyttävät taisteluissa miekkoja, tikareita, kirveitä, improvisoituja keppivirityksiä ja jalkajousia. Lisäksi hahmot voivat tositilanteessa juosta vapaasti rajatulla taistelualueella, hyppiä, töniä ja kampittaa vastustajansa kumoon. Bonusesineet tuovat toimintaan hieman vaihtelua ja ennalta arvaamattomuutta, mutta beat'em up -pelin sielu, sujuvat kontrollit ja monipuoliset liikkeet eivät ole tekijöille tuttuja käsitteitä.
Monotonista menoa
Kivoista mausteista huolimatta ei pelaaminen ole kovinkaan hauskaa. Hahmojen liikkeet ovat tasapäisen yksinkertaisia ja tylsiä, eikä ovelia vastaliikkeitä ole. Toiminta on painottunut muutamiin kolmen, neljän lyönnin yhdistelmiin ja torjuntapainikkeen käyttö on lähes turhaa.
Vasta vaikeimmalla tasolla torjunnat ovat välttämättömiä ja silloin Cardinal Syn tuntuu liiankin vaikealta. Helpoimmilla vaikeustasoilla taas pelin vetäisee läpi muutamissa minuuteissa ja pian kaikki 18 pelihahmoa on löydetty. Bonushahmot ovat valitettavasti yhtä tylsiä kuin alkuperäisetkin taistelijat.
Kuvallinen anti on itseääntoistavista kentistä huolimatta silmää miellyttävää tasoa. Graafiset valotehosteet, veren viljely ja rivakka näytönpäivitys ovat kaikki mukavia ja kun hahmojen animaatiokin on riittävän eloisaa, ei teknisessä toteutuksessa ole sijaa haukuille. Myös sankarillishenkinen ja mahtipontinen musiikki luo lisää tunnelmaa.
Cardinal Synissä on paljon hyvää, mutta taistelupeli on sujuva ja hauska vasta silloin, kun kaikki palaset loksahtavat kunnolla kohdalleen. Erinomaisen mätkintäpelin on oltava helposti omaksuttava, mutta vaikeasti hallittava, ja siitä pitää löytää viikko viikolta uusia liikkeitä. Cardinal Syn ei valitettavasti ole menevä mäiskintä eikä sitä ole yksitoikkoisuudestaan johtuen edes hauska pelata.
60
