Castlevania: Lament of Innocence (PS2) – Beibi anna mulle ruoskaa

Julkaistu: 1.3.2004
Kirjoittaja: Marko Ahonen

Ei oven takana sinua odota

iloinen ystävä kädessään kukkia

vaan vampyyri sylissään tyttöystävä.

Castlevania-vampyyrimetsästykset tuovat mukavia väreitä veteraanien selkäpiihin. Sarjan ensimmäinen peli ilmestyi MSX-tietokoneille jo vuonna 1986, mutta todellisen comebackin Castlevania teki kolmella laadukkaalla Gameboy Advance -julkaisulla. Lament of Innocencen takana on juuri sama tuottaja kuin GBA-hittien: Koji Igarashi.

Nimekäs tekijätiimi on muutenkin koossa, sillä koreasta pinnasta vastaavan Ayima Kojiman visuaalinen silmä toimii upeasti. Tosin näyttävyys on pituutta tärkeämmällä sijalla, koska kiireinen juoksee Castlevanian läpi 10 tunnissa. Jos aivan kaiken tutkii, aikaa kuluu enemmän.

Säveltäjä Michiru Yamane on tehnyt laatutyötä. Hän sekoittaa mahtipontista kirkkomusiikkia ja syntikkapoppia taidokkaasti, joten ääniraidalla vanha kohtaa uuden. Usein mieleen tulevat ranskalaisen Jean-Michel Jarren biisit. Musiikki sopii hyvin pelin 1000-luvun tyyliin, vaikka modernit sävyt ovat selkeästi esillä. Yamanen sävellystyötä voisi kutsua peräti kliseettömäksi.

Kuultu ennen

Samaa ei voi sanoa juonesta. Eletään vuotta tuhat ja risat. Leon Belmont edustaa siniveristä sukua, mutta hän on luopunut arvonimistään, eikä halua erikoiskohtelua. Belmont on omistanut elämänsä pahuutta vastaan taistelemiselle, kuinkas muuten. Kirkon ote ihmisten elämästä on vahva ja taikausko voi hyvin.

Dracula kidnappaa Leonin rakastetun, vie linnaansa ja impi on pelastettava pulasta. Kirotut neidot ja prinsessat, aina ne menevät samaan vanhanaikaiseen.

Vaikka vampyyrit, linnat ja pelastustehtävät ovat Castlevania-sarjan itsestään selviä peruskiviä, tarinaa ei voi sanoa miksikään muuksi kuin kuluneeksi ja kliseiseksi. Luulisi, että näitä neidonpelastusjuttuja ei kukaan enää kehtaisi edes ehdottaa. Tarinan hölmöys pohjustetaan silti yllättävän komealla ja pitkällä alkuanimaatiolla.

Pisteitä pelkästä teknisestä suorituksesta tulisi suunnilleen 95. Goottilaiset kauhumaisemat ja hirviöt ovat häikäisevän upeita, mutta silti grafiikka ei töki lainkaan, vaan pyörii tasaisesti. Puheet PS2:n vanhentumisesta ovat suuresti liioiteltuja, Konami todistaa.

Ilo hieman laantuu, sillä seuraava linnan huone paljastuu lähes edellisen kopioksi. Kartta on tarpeen, sillä deja vu on vahvasti läsnä, esimerkiksi samanlaiset suuret ja komeat urut löytyvät ainakin 20:stä eri paikasta. Myös käytävät toistavat itseään eikä muistiin voi luottaa, mutta onneksi karttasysteemi toimii hyvin ja on selkeä.

Kolmiulotteisuudesta huolimatta kuvakulmaa ei voi muuttaa, mihin tottuminen vie aikansa. Pelihahmon ohjaus toimii aina suhteessa kameraan, mikä aiheuttaa usein ongelmia, mutta ei tosin itselleni, kiitos ahkeran Resident Evileiden zombilahtauksen.

Sopivasti vaikea

Pelaaminen on hyvin yksinkertaista. Alussa ruoska laulaa kuin kolme tenoria pikkujouluissa, pian saadaan taikakykyjä ja muita lisätaitoja. Ruoskaa voi käyttää myös etenemisessä, jolloin mukaan tulee tasohyppelyelementtejä. Koska ruoskan tarttumispaikkoja ei näytetä mitenkään, yritystä ja erehtymistä saa käyttää riittämiin. Itse en päässyt koskaan kunnolla sinuiksi tasohyppelyn kanssa.

Roolipelielementit on karsittu pois lähes kokonaan. Asepäivityksiä ja taisteluliikkeitä toki opitaan matkan verralla, mutta mitään kehitystyötä ne eivät vaadi. Uusi temppu, ase tai apuväline saadaan aina samassa kohdassa.

Suurin pettymys on se, että vaikka Belmont taitaa myös taiat, niille ei ole järkevää käyttöä. Ihan kuin taikominen olisi mukana vain siksi, että se tyylilajiin perinteisesti kuuluu.

Lament of Innocence on nimenomaan toiminta-, ei rooli- tai seikkailupeli, ja taistelut ovat kaiken alfa ja omega. Niitä on valtavasti ja ne toimivat hyvin. Kombot ovat yksinkertaisia, eikä mikään pilaa viihdyttävää ja suoraviivaista kokemusta.

Tunnelma on vahva, se on aina läsnä. Pelaaja hikoilee adrenaliinia ja hirviöjahdista tulee henkilökohtaista. Goottijylhyyden lisäksi osa tunnelmasta tulee sankarin aidosta selviytymiskamppailusta. Jos lähtee soitellen sotaan, on pian arkussa vainaan. Jo ennen tasopomoihin törmäämistä saa pelata aivan tosissaan. Seikkailun vaikeus on rohkea ja epämuodikas veto Konamilta, sillä kaksinpeliäkään ei ole.

Läpäisy palkitaan toisella pelihahmolla, joka poikkeaa Belmontista muutenkin kuin vain ulkonäkönsä suhteen. Lisäksi avautuvan crazy-vaikeusasteen pitäisi olla nimensä veroinen. En ehtinyt testata, sillä äiti tuli mieleen jo peruspelissä useita kertoja.