"Kaunis on kuolla kun joukkosi eessä, urhona ruhjoudut telaketjuihin." Sotilaat käyvät koneen ruudulla normaalisti vaikka kepin kanssa Königstigerin kimppuun, silmää räpäyttämättä. Vaan eivät enää: Close Combatin sotilaat pitävät järjen päässä ja pään piilossa, kun tilanne sitä vaatii.
Atomic Gamesin Microsoftille kehittämä Close Combat on todella rajattu simulaatio toisesta maailmansodasta. Vuosi on 1945, paikka Normandian rannikko, ja vastakkain ovat luonnollisesti amerikkalaiset ja saksalaiset. Lähitaistelua tarjotaan 27 kahakan verran. Taistelut alkavat vähän Normandian maihinnousun jälkeen, sitten mennään yli Aure-joen ja läpi Bogacen pensasaitaisen helvetin, ja päädytään lopulta taisteluun St. Lon kaupungista. Yhteen taisteluun osallistuu muutama kymmenen miestä, muutama tankki tai puolitelavaunu, pari kranaatinheitintä ja semmoista. Pelata voi joko saksalaisena tai amerikkalaisena.
Juovikkaat rämesiat urputtavat
Close Combat on varmasti omaperäisin strategiapeli pitkään aikaan. Ensinnäkin se on täysin reaaliaikainen, mutta silti kaukana Command & Conquer -tyyppisestä toimintasodasta. Sotahenkisesti tietoisena ratkaisuna, varman päälle pelaajien kauhuksi, käskyjä ei voi jakaa pause-tilassa eikä peliä tallentaa kesken taistelun. Niinpä taistelu kerran käynnistyttyään soljuu ilman katkoja.
Reaaliaikaisuus ei ole se omaperäinen juttu, vaan se, että jokainen Close Combatin sotilas on keinopersoona, jolla on nimi ja arvot henkisille ja fyysisille omaisuuksille, sekä eräänlainen oma tahto. Tosi paikassa saattaa kovakuntoinen alikersantti Pinebay, Kid Laken alokkaiden kauhu, jäädäkin paniikissa kauhuissaan tuleen makaamaan. Sen sijaan luutnantti Nirvi menee konepistooli lyijyä ja mies kirouksia sylkien suon yli niin että heilahtaa, vaikka koko Wehrmach puhkoo ilmaa ympärillä.
Close Combatissa ei kuitenkaan komennella yksittäisiä miehiä vaan ryhmiä, joilla niilläkin on vielä erikseen kokemustaso aina yhden palkin vekarajärveläisistä neljän palkin veteraaneihin. Kun ryhmää tulitetaan ja/tai se menettää miehiä, sen taistelutahto rapistuu. Kokeneemmat miehet tietysti kestävät kauemmin, ampuvat paremmin ja reagoivat käskyihin siinä missä alokkaat makaavat kranaattikuopassa, muukin märkänä kuin korvantaustat. Välillä joku ryntää parkuen karkuun tai juoksee hulluuskohtauksen kynsissä berserkkinä kohti vihollista.
Puska rytisee, mopo hytisee
Pelaaja käskyttää miehiään kertomalla heille, minne sopisi mennä joko varovaisemmin tai nopeammin, minne pitäisi ammuskella tai losauttaa savuverho, tai minne jäädä puolustautumaan tahi jopa piiloutumaan. Lisäksi voi komentaa kaikkia kerralla joko etenemään, kaivautumaan puolustusasemiin tai vetäytymään, mutta käytännössä en ole näille käskyille käyttöä keksinyt.
Teoriassa sotilaat kyllä tottelevat käskyjä, mutta jos heitä ammutaan tai moraali on alhaalla, käskyjä totellaan hitaasti. Tai sitten he eivät loppujen lopuksi teekään muuta kuin vapisevat.
Tekoäly jopa pistää hanttiin: se osaa liikuttaa joukkoja ongelmakohtiin ja harrastaa väijytyksiä. Kun pelaaja on satavarma, ettei voittomerkin ympärillä ole enää ketään hengissä, valtaajaryhmä saattaakin ilokseen törmätä piilossa pysytelleeseen konekivääriryhmään. Kun tekoäly ei enää riitä, sisäänrakennettu TCP/IP-tuki mahdollistaa kaksinpelin Internetissä. Outoa kyllä, modeemipelitukea ei ole.
Taistelu päättyy kun joko toisen tai kummankin puolen taistelumoraali on laskenut tarpeeksi alas, ja voittaja lasketaan pisteistä. Kampanjapelissä tappiot korvataan satunnaistäydennyksillä: se, saako pelaaja uuden tankin vaiko kevyesti aseistetun ryhmän tiedustelijoita, on onnesta kiinni.
Tule, hiljainen kuolema, tule
Toki Close Combatissa on ongelmiakin. Joukoilta saatava palaute jättää välillä liikaa arvailun varaan: kun ruudulla näkyvien osoittimien mukaan ryhmä on täysin kunnossa, moraaliltaan vahva kuin Pelit-lehdet avustaja ja käskyn värin mukaan jopa suorittamassa käskyä, mutta silti ryhmä ei liikahda kranaattikuopasta mihinkään, olisi kiva tietää miksi.
Close Combatissa ei myöskään ole kenttäeditoria, koska kenttien LOS eli näkyvyyslinjat on etukäteen laskettu, ja laskeminen vaatii kotikoneita järeämmän rassin. Siksi myös mäet ja muut korkeuserot puuttuvat.
Etukäteen laskemisesta seuraa parikin ongelmaa. Vaikka pensasaidan näennäisesti ampuu päreiksi ja jäljellä on vain kraatereita, se estää silti näkyvyyttä. Ja kun se estää näkyvyyttä, se estää myös ampumista: Sherman ei suostu ampumaan panssarikranaatteja pensasaidan läpi. Mitä ei nähdä, ei ammuta.
Todennäköisesti näkyvyydenlaskennasta johtuen ympäristön vahingot jäävät minimaalisiksi: tankit eivät voi ajaa seinästä sisään, talot eivät tuhoudu eivätkä syty palamaan.
Välillä tuntui siltä, että olen saanut komentooni kummankin armeijan pahimmat tunarit: jos ei tankilla osu edes ladon seinään paristakymmenestä metristä, niin jo on ihme. Ongelma korostuu, koska Close Combatin räjähdykset eivät tunnu olevan hirveän vaarallisia.
Muuten fiksuille sotilaille ei tule ammusten loppuessa mieleenkään ottaa niitä tovereiltaan, mutta nämä pikku omituisuudet eivät loppujen lopuksi pahemmin haittaa.
Muurahaiset sotasilla
Close Combatin SVGA-grafiikka sopii peliin hyvin, joskin vähän isompaa grafiikkaa olisi voinut käyttää, sillä varsinkin miehet ovat turhan pikkuruisia. Grafiikkaa voi tosin zoomata, mutta sen jälkeen se näyttää hirveältä. Äänissä ei ole valittamista: runsaiden efektien ansiosta Close Combat kuulostaa enemmän käynnissä olevalta taistelulta kuin mikään tähän asti. Käyttöliittymänkin toimivuus kohenee heti, kun keksii, että hiirennaksuttelun lisäksi käytössä ovat ZXCVBN näppäinoikoteinä.
Close Combatin perusteet oppii vuorovaikutteisessa tutoriaalissa, ja hyvä onkin: tämä arvostelu pohjautuu Microsoftin lähettämään kultakiekkoon, jossa ei ollut edes pelin nimeä päällä. Harvemmin lopullisen version README.TXT:ssä lukee BLAHBLAHBLAH, joten ihan myyntiversio se tuskin oli. Close Combat kaatuili silloin tällöin, mutta järjellisissä rajoissa.
Mielenkiintoista muuten nähdä, antaako Microsoftin suurten siipien suojassa oleminen Close Combatille lisänostetta. Firman logo pelin kannessa on tavallaan Microsoftin hyväksyntä, joten ehkä lastenleikkejä muuten kaihtava poweruserikin unohtaa hetkeksi käppyröiden vääntämisen Excelillä ja kokeilee mitä eroa on saksalaisten ja faksimodeemin kanssa taistelussa.
Close Combat on, muutamista pikku puutteistaan huolimatta, erinomaisen sujuvaa, kiehtovaa ja intensiivistä pelattavaa, joka välittää hienosti dynaamisen sodan tunnun, vaikkei välttämättä sen kirjainta.
90
