Selviytymiskauhupelien määrä ylittää jo Raccoon Cityn zombipopulaation. Cold Fearissa painotus on eri: pääosassa ei ole veri vaan meri.
Hyvän selviytymiskauhupelin tärkein elementti on tunnelma. Ilman sitä koko hirviölahtaus on turhaa touhua. Tunnelmanluonnissa iso rooli on ympäristöllä ja sen Cold Fearin tekijät ovat tajunneet. He pistävät kaikki paukkunsa samaan koriin: yhtä upeaa miljöötä ei ole peleissä vähään aikaan nähty.
Tapahtumat sijoittuvat myrskyävälle Beringinmerelle, jossa ajelehtii venäläinen valaanpyyntialus. Hylkyä tutkimaan saapuu pieni ryhmä alaskalaisia rannikkovartioston miehiä. Parissa minuutissa joukosta kaikki paitsi yksi ovat kadonneet sateeseen. Tovereiden viimeisten huutojen kaikuessa radiosta myrskyn silmään jääneen sankarin on selvitettävä, mitä ihmettä aluksella tapahtuu.
Kylmiä väreitä
Cold Fearin ehdoton myyntivaltti on upea, täydessä voimassaan sankarin ympärillä riehuva meri. Kerrostalon korkuisten aaltojen riepotellessa avutonta valaanpyyntialusta, pelaaja tuntee itsensä pieneksi ja mitättömäksi luonnon massiivisen näytelmän keskellä. Laivan sisuksissa odottavat salaisuudet tuntuvat merta pienemmältä uhalta.
Siellä olemisen tunne on todella mahtava. Kovassa tuulessa tuiskuava jäinen rankkasade ja kantta pyyhkivät aallot on luotu niin komeasti, että lämpimällä kotisohvalla köllöttävälle pelaajalle tulee kylmä. Vastaavanlaisia psykosomaattisia reaktioita ei moni peli ole saanut aikaiseksi.
Lisätunnelmaa tuo merenkäynnissä jatkuvasti keikkuva laiva. Kaikki kallistelee ja heittelehtii edestakaisin niin vakuuttavasti, että kokemus on liikaa heikkovatsaisille. Helposti merisairaaksi tuleva kaverini kesti kymmenen minuuttia, mikä kertoo jotain pelimaailman uskottavuudesta.
Pulssi padissa
Sisätiloissa luotetaan tehokkaaseen valaistukseen, taskulamppuun ja toimivaan äänimaailmaan. Ulkona piiskaava sade hakkaa ikkunoihin ja tuuli ulvoo nurkissa komeasti. Ääninäyttelijänä pöllähtänyt sankari tuo mieleen Far Cryn hawaijipaitaisen nimihahmon.
Erinomaisena ideana jännitystä tiivistetään juuri sopivissa paikoissa värisyttämällä padia sankarin kohoavan pulssin tahdissa. Kikka on yksinkertainen, mutta hämmästyttävän tehokas, eikä sitä ylikäytetä hengiltä. Sydämen pamppaillessa kurkussa (siis kädessä) ei tee mieli laskeutua uhkaavan pimeään ruumaan.
Merta käytetään hienosti myös ongelmien luonnissa. Joissain kohdissa liikkeet täytyy ajoittaa aaltojen tahtiin tai sankari huuhtoutuu mereen. Liian pikaiset liikkeet väärään aikaan voivat saada jalan lipeämään ja kaataa miehen liukkaalle kannelle. Muuten ongelmat ovat suoraviivaisia oikean avaimen metsästystehtäviä, mutta putkijuoksu tuntuu laivassa luonnolliselta: muita vaihtoehtoja ei ole.
Rautalankaa
Ympäristö on niin puoleensa vetävä, että Cold Fear toimii pitkälle pelkästään sen varassa. Upeaa tunnelmaa kuitenkin puukotetaan harmittavasti juonella, joka paljastaa kaikki salaisuudet melkein kättelyssä. Laivaan on ripoteltu miehistön päiväkirjamerkintöjä ja muita tekstejä, jotka kertovat tapahtumien kulun pelaajalle selvin sanakääntein.
Asioiden paljastaminen liian aikaisin syö seikkailun tehoa merkittävästi. Pelaaja ei saa tutkia tyhjän laivan mysteeriä omine nokkineen, vaan hänelle väännetään kaikki rautalangasta. Mereen olennaisesti liittyvä tuntemattoman pelko häviää tieteellisen rationalisoinnin ja yliselittämisen alle aivan turhaan. Mukaan on myös kyhätty väkinäisen oloinen X-Files-juonikuvio, sillä eihän kalastusalus tietenkään voi olla se, miltä se näyttää.
Loppua kohden tarina siirtyy laivasta öljynporauslautalle, ja kokonaisuus vääntyy yhä oudommaksi. Välillä silmille hyppivät, ihmeelliset Doom-tyyliset helvetinmaisemat eivät sovi Cold Fearin muuten realistisen karuun henkeen mitenkään. Ne tuntuvat kuuluvan kokonaan eri peliin.
Nappi otsaan
Vaikka suurin osa vihollisista on tuhat kertaa nähtyjä zombeja, taisteluissa on tunnelmaa. Viholliset vaativat pääosuman, muualle ruumiiseen tähdätyt laukaukset vain tainnuttavat hetkeksi. Merenkäynnissä sihtaamisessa saa olla tarkkana.
Osa kansilla makaavista ruumiista ponnahtaa eloon sankarin kävellessä liian lähelle. Kaikki päänsä omistavat raadot ovat siis uhkia, jotka pitää varmuuden vuoksi hoitaa pois päiväjärjestyksestä niskalaukauksella. Vaikka suurin osa miehistöstä on lopullisesti kuolleita, kaikkia ruumiita oppii säikkymään yhtä paljon. Pieni hysteria ja varovaisuus antavat oman jännittävän lisämausteensa.
Epäkuolleiden lahtaaminen toimii hyvin, mutta elävien kohteiden räiskintä on kankeaa. Jos vihollinen osaa ampua takaisin, sankarin jäykkäselkäisyys alkaa häiritä. Sankari ei osaa ponnahtaa esiin nurkan takaa tai edes juosta kunnolla, esiin kävellään rinta rottingilla ja yritetään vaimentaa viholliset ennen omaa kuolemaa.
Vastuksesta riippumatta Cold Fear pitää jatkuvasti herran pelossa, sillä ammuksia ja tallennuspisteitä jaellaan niukasti. Huolimattomalta räiskijältä loppuvat panokset varmasti kesken. Vaikeustaso ei onneksi kohoa missään vaiheessa turhauttavaksi, vaikka jalan lipsahtaminen ja mereen putoaminen puolen tunnin pelaamisen jälkeen syö välillä miestä pahasti.
Kamera olalle
Maailmaa katsellaan vaihtoehtoisesti kahdesta eri kuvakulmasta. Ensimmäisessä kamerat on kiinnitetty valmiiksi määrättyihin paikkoihin, toisessa kuva hyppää sankarin olalle.
Kiinteillä elokuvamaisilla kuvakulmilla pelaaminen on hankalaa, ja hirviöt syöksyvät pimeydestä täysin ennalta arvaamattomasti. Ampuminen on teoriassa mahdollista, mutta automaattitähtäyksen puutteessa ei osu mihinkään. Lisähankaluutena hahmoa sekä liikutetaan että käännetään vain vasemmasta tatista. Valmiit kuvakulmat sopivat harvoihin aaltojenväistelykohtiin.
Sankarin olalle heitetty kamera toimii huomattavasti paremmin. Siinä hahmoa liikutellaan oikeaoppisesti vasemmalla tatilla ja käännetään oikealla. Joskus pää menee ärsyttävästi tähtäimen eteen, mutta muuten lähelle viety kuvakulma sopii pelin vainoharhaiseen tunnelmaan. Tyhmästi kuvakulmaa ei voi lukita haluamakseen, vaan peli hyppää aina uuden alueen ladatessaan takaisin valmiiksi valittuun kiinteään kameraan. Lataamista on paljon, sillä melkein joka huone luetaan erikseen levyltä.
Cold Fear on kirjaimellisesti luonnon armoilla. Sitä voisi kuvata perustason selviytymiskauhuksi ennennäkemättömän upeassa ympäristössä. Meren raivo on nähtävä ja kuultava liikkeessä, paikalleen seisahtuneet kuvakaappaukset eivät kerro puoltakaan totuudesta.
85
