Conflict: Desert Stormin ajoitus on kohdallaan. Persianlahden sota on aiheena ajankohtainen, kun George W. Bush aikoo päättää sen, minkä isä reilu kymmenen vuotta sitten aloitti.

Elokuun 2. päivänä vuonna 1990 maailma heräsi tyrmistykseen. Yön pimeinä tunteina Irakin itsevaltainen presidentti Saddam Hussein marssitti joukkonsa Kuwaitiin liittääkseen maan osaksi imperiumiaan. Diplomaattisten ponnistelujen kariuduttua ja YK:n ehdottomalle Irakin vetäytymiselle asettaman lopullisen aikarajan umpeuduttua 16. tammikuuta 1991 amerikkalaisvetoinen liittouma vaihtoi tykkivenediplomatiaan.

Saddamin propagandakoneiston kaikkien sotien äidiksi nimeämästä konfliktista ei saa niistettyä kummoista glooriaa tai sankaritekoja. Liittouman 345 ja irakilaisten 150 000 kuolonuhria kertovat karua kieltään sotatoimista, jotka johtivat Irakin paperilla maailman neljänneksi vahvimman armeijan romahdukseen ja aselepoon vain neljä päivää maasodan alkamisen jälkeen.

Conflictin päähenkilöinä eivät ole pommituslennolle lähteville koneille peukaloaan nostelevat rivisotilaat vaan erikoisjoukot. Valittavissa ovat toisistaan aseiden nimien, univormujen ja ilahduttavasti myös aksentin osalta eroavat Yhdysvaltain Delta Force ja Britannian SAS.

Irakilaisten invaasiosta alkava viidentoista irrallisen tehtävän kampanja on kummallekin sama. Toiminta tapahtuu vihollislinjojen takana ja tyypillisenä työnkuvana on Saddamin sotakoneen rampauttaminen, kuten viestintäyhteyksien katkominen, Scud-lavettien räjäyttely ja muut jäynät, joita Bagdadin Teurastajan on syvällä bunkkerissaan rakkausromaaneja kirjoittaessaan mukava matustella.

Neljän keikka

Iskuryhmä koostuu aivan alkua lukuun ottamatta neljästä taistelijasta. Ensimmäinen hallitsee rynnäkkökiväärit, kakkonen tarkk'ampuu, kolmas on erikoistunut raskaisiin aseisiin, neljäs paikkaa päätoimenaan haavoja ja sivutoimenaan räjäyttää paikkoja.

Kuka tahansa neljästä osaa tehdä mitä vain, mutta tehokkuus on kiinni siitä, kuinka monta tähteä viidestä taidossa on. Erot yhden ja viiden tähden välillä ovat sangen pienet. Taistelun (lue tappojen) myötä mosurit keräävät myös yleisluontoista kokemusta, mikä heijastuu kaikkiin heidän tekemisiinsä.

Ohjattavaa miestä voi vaihtaa koska tahansa ja muille annetaan komentoja joko ryhmänä tai yksitellen. Käskyttäminen on suht pelkistettyä: tärkeimpinä komentoina miehet voi käskeä seuraamaan itseään, pysähtymään tai etenemään määrättyyn kohteeseen.

Tekoäly seuraa käskyjä orjallisesti eikä osaa yksinään tehdä mitään muuta kuin vastata tuleen. Sen se tekeekin erinomaisesti, joten aivottomasti päin rynnivät irakilaiset eivät muodosta vaaraa edes joukolla.

Käytännössä oma-aloitteisuuden puute ja komentojen antaminen kömpelöjen valikoiden kautta sekä PS2:lla että PC:llä johtavat siihen, että tekoälyn ohjaamat miehet kelpaavat joko tulituen antamiseen (kunhan heidät on ensin ohjannut asemiin) tai seuraamaan johtajaa, jolloin he yleensä ehtivät tiputtaa vastaantulijat ennen kuin itse ehtii edes reagoida.

Myöhemmin pääsee myös ajelemaan sotavehkeillä, mutta niiden ohjaustuntuma on sitä luokkaa että mieluummin kävelisi.

Teoreettista valinnanvapautta

Tehtävät sallivat periaatteessa monta erilaista lähestymistapaa, mutta ympäristöjen putkimainen suunnittelu latistaa vaihtoehdot tekijöiden ennalta suunnittelemaan kuosiin. Kun esimerkiksi Kuwait Cityssä on yksi ainoa avoin katu, jolla on yksi talo, johon pääsee sisään ja jonka yläkerrassa on sinko ja ikkuna, josta näkyy panssarivaunu, improvisaatiolle ei jää pahemmin tilaa.

Tunnelma pysyy valmiiksi pureskellusta etenemisestä huolimatta mukavan tiiviinä. Realismia etsivien kannattaa kiertää Conflict kaukaa, painopiste on enemmän toiminnassa kuin sodan raadollisuuden mallintamisessa. Aseita ja ammuksia riittää, mutta ilkeimmätkin ampumahaavat paranevat puhaltamalla. Edes kuolema ei ole lopullinen, vaan pelaajalla on reilusti aikaa hoitaa kranaatista täysosuman saanut henkiheiveröinen kuntoon ensiapupakkauksilla.

Irakilaisissa ei pihistellä. He noudattavat ensimmäisen maailmansodan taktiikkaa ja vyöryvät päin runsaslukuisen päättöminä. Çrsyttävänä piirteenä Saddamin, tuon Stalinia ihannoivan despootin, inhoja kätyreitä sikiää lisää satunnaisiin paikkoihin.

Pelillisesti PS2- ja PC-versiot ovat identtiset, mutta teknisessä toteutuksessa on eroja. Pelattavuudessa PS2 häviää roimasti PC:lle, josta kiitokset voi osoittaa epätarkalle tattiohjaukselle ja erityisen surkealle automaattitähtäykselle, joka ei osaa monen irakilaisen suhteen päättää ketä sihdata. Erillinen ensimmäisen persoonan tähtäyskuvakulma ei sovellu valitettavasti liikkumiseen, mutta pelastaa mitä pystyy.

Kuvallisesti PS2-versio on siisti, mutta nykii pelattavuutta rampauttavan paljon, jos ruudulla on vähänkään enemmän tavaraa. PC-versio on vielä hienompi ja tyylitellympi, mutta ulkonäköönsä ja naurettavan lyhyeen piirtoetäisyyteen suhteutettuna ylimaallisen raskas. Absurdin oloinen laitesuositus kannattaa ottaa vakavasti. Çänissä ei ole kehumista. Aseiden papatuksesta puuttuu puhtia, ja sotilaiden mölisevät kuittauskomennot sattuvat korviin.

PS2:lla ei ole tällaisia pelejä vaivaksi asti, mutta nylkyttäminen ja kontrolliongelmat vievät Conflict: Desert Stormilta parhaan terän. PC-versio on suhteellisen mukava kevytsotavälipala kaikille niille, joiden makuun Clancyn Tompat ovat liian raskaita. Mutta PC:llä taas ei ole paremmista 3D-räiskinnöistä pulaa.