Guybrush Threepwood, Elaine Marley ja kuollut merirosvokapteeni LeChuck palaavat jälleen Karibianmeren piraattisceneen. Mikä kajahtaa Curse of Monkey Islandin pelaajalta: kirous vai nauru?
Jollet tiedä, hyvä lukija, minä en pahemmin välitä seikkailupeleistä. En varmasti pelaisi niitä ollenkaan, ellei olisi LucasArtsia, ja etenkin kahta Apinasaarta. Secret Of Monkey Island ja LeChuck's Revenge ovat niin nerokkaita pelejä, että vaikkei koko genreä voisi sietääkään, ne on pakko pelata läpi vain nähdäkseen miten kaikki päättyy. Klassikkokaksoset saa kaupasta Virginin White Label -halpapelinä. Tämä oli vihje.
Apinat ennen
Monkey Islandien elämää suurempi suuruus johtuu neljästä suuresta osatekijästä: tarina, toteutus, tuuminta ja huumori. Klassikkostatus saatiin ongelmilla, jotka ovat haastavia, kekseliäitä mutta silti loogisia, ja huumoripläjäyksillä, jotka myös olivat kekseliäitä ja yllättäen jopa hauskoja.
Secret Of Monkey Islandissa nuori Guybrush Threepwood havitteli merirosvoksi ja rakastui saaren kuvernööriin Elaineen. LeChuck ryösti tämän ja Threepwood meni etsimään. LeChuck's Revengessä Guybrush etsi tarunomaista Big Whoopia, massiivista aarretta, ja LeChuck oli taas mukana. Peli oli jopa vielä hauskempi kuin ykkönen. Loppu antoi ymmärtää, että Guybrush ja hänen veljensä LeChuck olivatkin pikkulapsia huvipuistossa. Siihen onkin kiva tempaista jatko-osa, ja niinpä Curse joutuu maksamaan aasinsiltamaksuja.
Lienee selvä, että Curse of Monkey Islandiin kohdistuu hirveät ennakko-odotukset. Vähän jos sekä "Raamattu" että "Raamattu II: Jeesuksen paluu" olisivat klassikoita, niin kaikki odottaisivat millainen on "Raamattu III: Tuomiopäivä", kun alkuperäinen tekijä ei enää ole projektissa mukana...
Ron Gilbert siis siirtyi tekemään lastenpelejä. Cursen takana on kuitenkin kolmipäinen apina-, äh, pelitiimi, joka on ennenkin tehnyt LucasArtsille seikkailupelejä. Näkee, että LucasArts on ottanut haasteen tosissaan: seikkailupelinä Curse of Monkey Island on huippuluokkaa.
Timanttinen juttu
Tarina on tarpeeksi mielenkiintoinen. Juonta en uskalla sen enempää referoida, pääpiirteissään Guybrushin oma kulta Elaine saa vääränlaisen sormuksen. Niinpä hän aloittaa mykkäkoulun, ja muuttuu kylmäksi ja kovaksi. Paremman sormuksen etsintä siirtyy jouhevasti Plunder Islandilta Blood Islandille.
Tarina toistaa tehokkaasti edellisen osien kuvioita niin, että Curse tuntuu ihan oikeasti Monkey-peliltä. Toisessa osassa esimerkiksi hankitaan miehistö ja laiva, ja monia muita kliseitä, muun muassa herjailuun perustuva miekkailu, on plätkäisty tuttuutta luomaan. Vitsejä ja henkilöitä kierrätetään: kulta on taas X:n alla, ja kauppahenkinen Stan myy tällä kertaa vakuutuksia. Ja kaikkihan me muistamme ykkösen vitsin "Insert disk 65535", joka oikeasti sai ihmiset soittamaan LucasArtsin tekniseen tukeen: vihdoinkin näkyy mitä kolossa oli.
Tekninen toteutus muistuttaa piirroselokuvaa ja on hyvä, joskin kynäniskan näköinen Threepwood vaatii hetken totuttautumista. Kyllä kunnon piirrosjälki renderoidun tai videoidun paskan voittaa. Ihan hyväksyttävästi näyteltyyn peliin saa onneksi tekstityksenkin. Hiirivetoinen käyttöliittymä on toimiva, ja Lucasin edellisistä peleistä tuttu.
Curse of Monkey Islandissa on jopa kaksi vaikeustasoa, joista helpompaa ei kannata pelata. (Höpsis, sekin on ihan hyvä. _tl) Mega-Monkeyssa osa puzzleista vaatii vähän monimutkaisemman ratkaisun.
Kaikki hyvin tähän asti. Siirrytäänpä mahdollisen klassikkostatuksen tarkasteluun.
Klassikkoko?
Pelin puzzlet ovat suoraan sanoen erinomaisen hyviä. Yhtään käsittämättömän nerokasta, tyyliin ykkösen "patsas painona_Threepwood vedessä" en muista, mutta muuten alan normit ylitetään reilusti. Ratkaisu voi olla lievästi hämärä, mutta aina looginen, enemmän tai vähemmän.
Ainoa tyhmä suunnittelumoka on puolenvälin herjataistelu, koska siinä ei pitkään aikaan tehdä muuta kuin kerätä herjausvarastoa ja päivitetä tykkejä. Moisen olisi pitänyt sujua muun tekemisen ohessa.
Matka Klassikkomaahan katkeaa sitten siihen huumoriin. Yritystä kyllä on hirveästi, mutta vitsit eivät ole yhtä irtonaisen kekseliäitä kuin edeltäjissä. Visuaalinen huumorikin on vähän paitsiossa. Mikä pahinta, lyhyen, iskevän ja näpsäkän dialogin asemasta Monkey Island 3 potee pahaa puheripulia. Pahaa puheripulia? Aye, mate, pahaa puheripulia. Kaikki sanotaan perusteellisen laveasti. Laveasti? Kyllä, ja pitkään. Pahimmillaan jorotus on lopussa, kun LeChuck muistelee menneitä. Lopussa muutenkin tuntuvat paukut loppuneen.
Sokeakin apina löytää banaanin, miksei sitten kolmipäinen? Tottakai joukossa on jouhevia, aidosti hauskoja sutkauksia. Oma suosikkini on Guybrushin ja haudankaivaja Mortin vuoropuhelu. Sen Star Trek: Voyager -murjaisu nauratti jo ääneenkin.
Ok, Curse ei siis ole isiensä veroinen. Vaan mikäpä olisi? Se onnistuu kuitenkin kunnialla päättämään Apinasaari-trilogian. Vaikkei maailmankaikkeus vavahdellutkaan röhönaurustani, pelasin Cursen läpi (Internetin avustuksella, ajattelin, että kiva olisi saada arvostelu tähän eikä kesäkuun lehteen) kiinnostuskäyrä korkealla ja vain ajoittain turhaan lätinään kyllästyen. Onneksi Guybrushista ei tehty vinkuvaa valittajaa.
Nykyisiin seikkailupelitekeleisiin verrattuna Curse of Monkey Island on erinomainen lajinsa edustaja. Mutta hakekaa myös ne edelliset osat.
90
