Desperados 2 osuu sopivaan väliin. Deadwoodin ja Vaarojen maan tasoiset tv-länkkärit ovat todistaneet, että villi länsi on mainettaan kiehtovampi paikka.

Sen enempää ruuti kuin ruumiit eivät ole kortilla, kun John Cooper palaa ystävineen villiin länteen uudessa tiheätunnelmaisessa ja elokuvamaisessa seikkailussa, jossa nopean asekäden lisäksi tarvitaan vikkeliä aivosoluja. Nimi paljastaa juonen: Cooperin kostoretken kohde on rosvojoukko, joka tappoi hänen veljensä. Tehtävät ovat puzzleja, joiden ratkaisu on pelihahmojen erikoisominaisuuksien oikea hyödyntäminen. Tarinaa kuljetetaan tehtävien aikana ja niiden välissä tunnelmaa luovissa animaatiossa.

Viisi vuotta sitten ilmestynyt Desperados: Wanted Dead or Alive (Pelit 6/01, 90 pistettä) oli minulle pienimuotoinen merkkitapaus. Villiin länteen sijoittuva Commandos-tyylinen taktinen toimintaseikkailu oli virkistävän erilainen. Silloin ei lännenpelejä juuri ilmestynyt ja paitsiossa ne ovat edelleenkin, vaikka ansaitsisivat kymmenen kertaa enemmän huomiota. Desperados 2: Cooper's Revenge on ollut jokaisen toiseen maailmansotaan kyllästyneen ja lännenintoilijan odotuslistalla jo pitkään.

Viisi rohkeaa miestä ja yksinäinen kyyhky

Ensimmäisen osan kuudesta sankarista on säilynyt viisi. Pääsankari John Cooper on luunkova palkkionmetsästäjä, jolla on apuna neljä ystävää: synkkäilmeinen ja kyyninen Doc, sekopäinen meksikaani Sanchez, isoihin paukkuihin rakastunut räjähde-ekspertti Sam ja The Lonesome Dove, viehkeä korttihuijari Kate. Jokainen hahmoista on saanut osansa vahvasta western-traditiosta. John Cooper on kuin sekoitus John "Duke" Waynea ja Clint Eastwoodia, Kate on klassinen femme fatale, Doc kuin ilmetty Lee van Cleef ja niin edelleen. Itämaisen Mian tilalle tulee puolivälin jälkeen mukaan intiaanisoturi Hawkeye.

Commandos-tyyliin jokaisella hahmolla on erikoisominaisuutensa. Cooper jaksaa kantaa ruumiita, lyö kovaa ja ampuu nopeasti. Hänellä on myös se kuuluisa taskukello (varastettu Vain muutaman dollarin tähden -elokuvasta) vihollisten harhauttamiseen. Kate ensin viettelee miehet ja sitten potkaisee sinne missä tuntuu. Hän vetää myös huomion puoleensa teeskentelemällä pyörtynyttä. Sanchez luottaa raakaan voimaan, viskelee vihulaisia kivillä ja hämää vartijoita tequilallaan. Sam keskittyy räjähteisiin, joilla raivataan esteet ja tyhjennetään isot alueet kerrallaan. Docilla on paras arsenaali: mahtava pitkäpiippuinen "bluntliner", jolla tappaa talossa ja puutarhassa, kiikarikivääri sekä viholliset tainnuttavat kaasupullot. Doc osaa myös parantaa. Hawkeye on hiljainen tappaja tomahawkeineen ja nuolipyssyineen. Hän on myös nopein hahmo, joskaan nopeudella ei niin väliä ole.

Nopeat ja kuolleet

Pelaaminen on vaivatonta, käyttöliittymä on sulava ja käskyjen ketjutus toimii hyvin. Näppäinkomennot kannattaa opetella ulkoa, sillä hiirellä huitominen on toimintatilanteissa liian hidasta. Hahmoille voi antaa enintään viisi käskyä ja käskeä kaikki hahmot toimimaan samanaikaisesti. Tällöin pelin taktisuus on parhaimmillaan. Helpommalla vaikeustasolla tekemisiään ei tosin tarvitse suunnitella niin paljon, vaan suoremmalla toiminnalla pärjää ihan hyvin.

Suurin uudistus on mahdollisuus siirtyä isometrisestä vinkkelistä hahmon selän takaa kuvattuun toimintamoodiin. Tämä on oivallinen lisä, sillä tiukoissa kohtauksissa toimintamoodi on lähes välttämätön, vaikka kaiken voikin hoitaa vanhaan malliin taktiselta näytöltä. Toimintanäkymässä hieno grafiikka pääsee oikeuksiin. Ampumakohtauksissa, etenkin kaksintaistelussa, tunnelma nousee olennaisesti, kun voi siirtyä elokuvamaiseen lähikuvaan selän takaa. Toiminta ei ole yhtä sulavaa kuin perusammuskelupelissä, mutta minua se ei haitannut.

Aseissa on kiitettävästi eroa. Siinä missä Cooperin Colt vinguttaa luoteja, bluntliner päästää repivän pamauksen, ja Winchester ärähtää juuri kuten elokuvissa.

Musiikki pauhaa Morriconen hengessä parhaimmillaan todella upeasti. Tunnelma nousee korkeuksiin, mutta valitettavasti kappaleita ei ole monta ja jossain vaiheessa toisto alkaa syödä musiikin tehoa. Äänimaailma toimii hyvin: tuuli, kanojen kotkotus, hevosten hirnahdukset, vihollisten keskustelut ja muut äänet on huolella tehty.

Inkkarit hiipivät hiljaa

Tehtäviä on joka lähtöön, vakoilusta uudisasukkaiden suojaamiseen ja pelastusoperaatioista vastustajien täydelliseen lahtaamiseen. Pituutta tehtävillä riittää mukavasti.

Vihollisten tekoäly on hyvää, mutta ailahtelevaa. Välillä ne kuulevat ja näkevät kaiken, välillä saa kaverin kolkata vierestä ilman, että kukaan huomaa mitään. Muuten homma toimii: viholliset lähtevät meteliä kuultuaan etsimään äänen aiheuttajaa (tai pahimmassa tapauksessa tekevät hälytyksen), eivätkä lopeta etsintäänsä ensimmäisen kymmenen sekunnin jälkeen.

Hahmojen tasapainossa on edelleen ongelmia. Vaikka parannusta on havaittavissa, edelleen osan tehtävistä voi läpäistä helposti vain parin henkilön avulla. Kate on liian hyvä ja hän hurmaa vaikka vuorella väijyksissä olevat intiaanit. Doc pitkäpiippuisine pistooleineen, kiikarikivääreineen ja myrkkypulloineen on turhan ylivoimainen. Enimmäkseen hahmoja joutuu käyttämään tasaisesti niin, että turhaksi ei jää kuin ehkä Sam. Sääli, sillä dynamiitin nakkeleminen ja paikkojen räjäyttely on hilpeää puuhaa, mutta räjäytysekspertillä ei hiiviskelytehtävissä oikein tee mitään.

Selkein miinus tulee liiallisesta hiiviskelystä. Kolme pitkää ja peräkkäistä hiiviskelytehtävää käyvät pahasti hermoille, etenkin Haukansilmän pelastusoperaatio Fortwinin sotilaslinnakkeesta tuotti tuskaa. Onhan siinä aitoa tunnetta, kun linnakkeessa on noin sata sotilasta, joista yhtäkään ei saa tappaa, ja jos yksikin sotilas näkee sankarijoukon, seuraa hälytys kautta uusintayritys. Tallennusrumbani askeleet laskettiin kymmenissä.

Minua miellytti paljon enemmän alun räväkkä tehtävä, jossa Doc yksin pelastaa Sanchezin ja Samin rosvolinnakkeesta vauhdilla ja aseet laulaen. Siinä oli niin tiheä tunnelma, että sen olisi voinut rei'ittää gatlingilla.

Ensimmäisen arvosteluni, Chicago 1930 vuonna 2004, lopetin sanoihin "Jään odottamaan Desperados 2:ta." Vaikka peli ei aivan yltänyt odotuksiini, ei se niistä kauaksikaan jää. Jos laadukas lännenviihde kiinnostaa (ja ketäpä ei?), raahaudu pelikauppaan.