Jumala on kuollut! Kauan eläköön uusi jumala! Mutta kuka niistä?
Palvooko kansani punaista lohikäärmettä vai salamia viskovaa velhoa? Siinäpä kinkkinen pulma. Lohikäärme pystyisi yksin tuhoamaan kokonaisia armeijoita, mutta velholla on enemmän taikavoimaa. Ehkä valitsen jumaluudekseni huumorivaihtoehtona kantotuolissa istuvan raihnaisen ukon tai paikallaan möllöttävän kivipatsaan.
Aaaargh, liikaa vaihtoehtoja! On pakko tehdä päätös, joten lopullinen valintani on alaston jättiläinen. Ei siellä ylhäällä vaatteita tarvita.
Jumalainen näytelmä
Jo seitsemän vuoden ajan pieni, mutta uskollinen palvojajoukko on odottanut hartaasti pelimessiasta nimeltään Dominions 4. Heitä ei voisi vähempää kiinnostaa uusi PS4 tai muutkaan nykypäivän hömpötykset, he haluavat vain domppaa. Tuo uskollisuus on ihan söpöä ja jopa täysin ymmärrettävää, sillä sarjan edellinen osa saavutti kulttipelin maineen, ja syystäkin. Dominions 3 oli erinomainen fantasiastrategia, joka on laajuudessaan omaa luokkaansa.
Uudessa nelososassa laajuutta on vielä enemmän, sillä kansojen, jumalten ja taikojen määrä on kasvanut entisestään. Mutta se kaikista paras uudistus on seuraavan sukupolven graffamoottori, jonka graduaalinen vektorimappausteknologia saa kuolaamattoman koirankin kuolaamaan... ei vaiskaan, grafiikat ovat edelleen täyttä ysäriä.
Kun on päässyt yli vanhahtavasta ulkoasusta, valitaan kansakunta. Vaihtoehtoja on pitkälti yli 70, joten suosikin löytäminen vaatii aikaa. Hemskutin hienoa on se, että mukana ei ole ollenkaan haltioita, kääpiöitä, örkkejä tai muitakaan tavanomaisia fantasiarotuja. Niistä olenkin saanut jo tarpeekseni. Kliseet on korvattu omaperäisemmillä valtioilla, joiden inspiraationa ovat olleet vanhat tarut, uskonnot ja oikea historia.
Mielenkiintoisimpia tuttavuuksia ovat apinoiden hallitsema Bandar Log, mereneläviin luottava Atlantis, jättiläisten Niefelheim ja antiikin Roomaa muistuttava Endor, jonka rivit koostuvat myöhempinä aikoina epäkuolleista legioonalaisista. Niillä oikeatkin roomalaiset olisivat torjuneet barbaarien hyökkäykset. Mukana on myös Lovecraftin Cthulhu-mytologialle uskollinen outojen ihmetysten kultti, joka kylvää hulluutta kaikkialle.
Kansa ei tietenkään olisi mitään ilman hallitsijaa, joka sattuu tässä tapauksessa olemaan melkoisen voimakas jumalolento. Oman jumalan luomisprosessi on ehdottomasti pelin lemppariosioni, jossa leikitään kaikenlaisilla säätimillä ja keksitään hauskoja nimiä, kuten miehekäs kyklooppijumala Pertsa. Pienellä säätelyllä Pertsasta pystyy tekemään joko taistelukentän valtiaan, kotioloissa hääräävän tutkijan tai joukkojaan tehostavan loitsupetterin. Muitakin yhdistelmiä on älytön määrä, joten toista tismalleen samanlaista jumalaa ei varmasti tapaa.
Tilaa vain yhdelle
Vaikka se oma jumala onkin kaikista paras ja ihkuin, muiden maiden asukit eivät valitettavasti ole samaa mieltä. Ne peijakkaat kehtaavat palvoa aivan jotain keskijohdon olentoja. Siksipä heidät ja heidän väärät jumalansa täytyy tuhota, muahahaha! Aivan heti se ei onnistu, joten ensimmäiset vuorot täytyy käyttää valtakunnan hoitamiseen. Tämä tarkoittaa käytännössä uusien sotilaiden kouluttamista ja taikuuden tutkimista. Välillä myös käydään pyhää sotaa pahaa käyttöliittymää vastaan, joka aina uhkaa ottaa voiton. Käyttis ei ole niin huono kuin Dominions-sarjan aiemmissa osissa, mutta edelleen osa tarpeellisesta informaatiosta on piilotettu monen valikon taakse.
Tärkeä osa peliä on suunnitella jo etukäteen, mihin suuntaan haluaa valtakuntaansa laajentaa. Kaikki provinssit eivät ole keskenään samanarvoisia, joten ensiksi kannattaa napata itselleen niistä tuottoisimmat. Provinssin tuotto määräytyy sen tyypin mukaan: kylät ja pellot tekevät rahaa, kun taas metsistä ja vuoristoista saadaan raaka-aineita.
Kartalle on ripoteltu myös muutamia tiukasti vartioituja erikoisalueita, jotka pitävät sisällään jokaisen jumalan himoitsemia ylösnousemisen valtaistuimia. Kun niitä on kerännyt tarpeeksi, saavuttaa tosijumaluuden ja voittaa pelin. Nämä valtaistuimet puuttuivat Dominions kolmosesta, minkä takia siinä ajauduttiin monesti ratkaisemattomaan pattitilanteeseen, kun yksikään kansa ei ollut riittävän vahva valtaamaan koko kenttää. Ne ovat siis oikein hyvä ja toivottu lisä.
Taikuus ei ole juurikaan muuttunut kolmosesta, vaikka uusia loitsuja onkin tullut lisää. Edelleen taiat jaetaan seitsemään eri koulukuntaan, jotka pitävät sisällään esimerkiksi verimagiaa, hyökkäysloitsuja ja koko maailmaa järisyttäviä rituaaleja. Ahkeraa tutkimustyötä tekemällä saa lopulta mahdollisuuden käyttää korkeimpien tasojen taikoja, jotka voivat ratkaista pelin kertalaakista. Yksikin tällainen superloitsu pimentää koko kartan ja päästää epäkuolleet valloilleen.
Mittavan magiavalikoiman ainoa huono puoli on oikeastaan se, että aloittelijoiden on vaikea löytää satojen taikojen joukosta juuri sitä yhtä oikeaa. Kumma kyllä, sama pätee myös deittailuun.
Uskonsota
Eri kansojen erot käyvät hyvin selviksi armeijaa kasatessa. Kaikilla ryhmittymillä on ainutlaatuinen yksikkövalikoima, joka koostuu monenlaisista sotilaista, taruhirviöistä ja eliittijoukoista. Näiden eteen on nähty hirveästi vaivaa, sillä jopa vähäpätöisille rivimiehille on annettu oma taustatarinansa, jotta ne eivät tuntuisi täysin persoonattomilta. On aikamoinen saavutus, että tekijät ovat keksineet jotain järkevää sanottavaa kaikista pelin parista tuhannesta yksiköstä.
Kahden armeijan kohdatessa siirrytään taistelunäkymään, jossa vekkulit pikseliukot mättävät toisiaan miekoin ja loitsuin. Vaikka näissä yhteenotoissa grafiikka ei ehkä ole ihan Total War -sarjan tasoa, niissä on silti jotain kiehtovaa. Ehkä vain tykkään pikseleistä tai siitä, että rähinät ovat yllättävän taktisia. Joukoilleen voi nimittäin antaa etukäteen komentoja, jotka voivat olla simppeleitä kehotuksia (vahdi komentajaa) tai hyvinkin monimutkaisia käskysarjoja (odota kartan laidalla parin vuoron ajan, tehosta itseäsi suojausloitsuilla ja lopuksi hyökkää jousimiesten kimppuun).
Taistelun alettua komentoja ei voi enää muuttaa, joten niistä on tehtävä kerralla mahdollisimman perusteelliset. Täydellinen sotasuunnitelma ei takaa voittoa, koska sitä ei välttämättä noudateta. Soltuilla on jonkin verran omaa tahtoa, joten ne pötkivät helposti pakoon nähdessään pelottavan hirviön tai joutuessaan selustahyökkäyksen kohteeksi. Tietyissä tilanteissa pakeneminen on järkevää, koska jopa selviytyneet pelkurit keräävät kokemusta ja kehittyvät paremmiksi tappelijoiksi. Siinä samalla ne tosin saavat harmikseen erilaisia vammoja, joten parin taistelun jälkeen armeija on täynnä kädettömiä, silmättömiä ja kenties jopa päättömiä sotilaita.
Vuoro päivässä pitää lääkärin loitolla
Dominions 4 ei ole yksinpelinä kummoinen, koska tekoälyn ohjastamat kansat ovat ennalta-arvattavia ja siksi tylsiä vastuksia. Niiden kanssa ei myöskään pysty harrastamaan minkäänlaista diplomatiaa, joten sotiminen jää ainoaksi vaihtoehdoksi.
Onneksi moninpelissä kaikki on toisin. Siinä diplomatia on erittäin suuressa asemassa, joten liittoutumista ja selkäänpuukottamista tapahtuu koko ajan. Nettipeli sopii hyvin myös kiireisille perheenisille, koska yleisenä käytäntönä on pelata vain yksi vuoro päivässä. Sen tekeminen ei kestä varttia kauempaa.
Moninpelin uusi lisäys on nerokas tiimipelimuoto, jossa joukkueen kapteeni toimii jumalana ja toiset pelaajat hänen opetuslapsinaan. Opetuslapset eivät kykene yhtä suuriin ihmetekoihin kuin jumalat, mutta he ovat tarpeellisia taistelukentällä ja käännytystyössä. He myös pesevät herransa pyykin, mitä voidaan pitää monissa uskonnoissa suurimpana kunniatehtävänä. Oman tiimin menestyminen riippuu siitä, kuinka hyvin sen jäsenet toimivat kimpassa. Jos yksi opetuslapsi rupeaa sooloilemaan ja jättää jumalansa suojatta, koko joukkue on pian entinen.
Dominions 4 ei harppaa eteenpäin yhtä suurin askelin kuin edeltäjänsä, mutta on kaikin tavoin sitä parempi ja viimeistellympi. Tekijät ovat selvästi käyttäneet siihen ainakin yhtä paljon rakkautta kuin minä halinalleihin.
He ovat onnistuneet mahdottomassa tehtävässä, luomaan epätyypillisen fantasiamaailman. Sitä ei ole täytetty niillä samoilla vanhoilla suippokorvilla, ja juuri siksi se tuntuukin niin tuoreelta ja kiinnostavalta. Jos isoja uudistuksia olisi ollut vielä enemmän, innostukseni olisi kohonnut megatasolle asti. Nyt jouduitte tyytymään vain superinnostuneeseen Samuun, joka kirjoittaa vaatteet päällä. Ehkä parempi niin.
Jos sellaiset pikkujutut kuin ysärigrafiikka ja kaamea käyttis eivät häiritse, Dominions 4 pitää jumalaisessa otteessaan seuraavat seitsemän vuotta.
Sitten onkin aika siirtyä viitososaan.
Samu Ollila
89
