Morriganin metsästykseen keskittyvä noitajahti on kuin poliitikko: paljon se lupaa, vähän se antaa.
Darkspawnien nuijimisesta on vierähtänyt vuoden verran, mutta Fereldenin sankari ei lepää laakereillaan. Wardenin veri vetää tien päälle, sillä ennen kriittisiä ratkaisutaisteluja katoamistempun tehnyt Morrigan pyörii jälleen kuvioissa.
Originsin tarinan merkittävimpiin henkilöihin lukeutuneen Morrigan-noidan kohtalo jäi pääpelissä avoimeksi. Omaa etuaan tavoitellut teräväkielinen opportunisti oli sankarin seurueen kiinnostavimpia kasvoja, jonka vaikuttimet ja päämäärät jäivät kuitenkin kysymysmerkeiksi. Witch Hunt lupaa vastauksia, mutta saadaanko niitä?
Noidan kintereillä
Syysjahti alkaa Korcarin metsästä. Epämääräiset havainnot kertovat Morriganin liikkuneen entisillä asuinsijoillaan, mutta Flemethin mökistä ei löydy noitaa, vaan haltia. Soturi nimeltä Ariane on myös etsinyt Morrigania, sillä noita on anastanut haltian klaanin pyhän kirjan. Pari hetkeä myöhemmin Ariane on jo lyöttäytynyt seurueeseen, johon Wardenin lisäksi kuuluu hänen uskollinen koiransa.
Lisätietoa janoavan ryhmän matka jatkuu kohti maagien tornia ja näiden valtavaa kirjastoa. Hetken haahuilun ja kirjojen tutkimisen jälkeen porukka täydentyy parantajalla, kun Finn-niminen kirjatoukka liittyy sekalaiseen seurakuntaan.
Witch Huntissa seikkaillaan tutuissa maisemissa. Parin tunnin reissun aikana liikutaan muun muassa haltioiden ja kääpiöiden mailla. Pääosin tuttujen ympäristöjen kierrätys ei iske pahasti vasten kasvoja, sillä alueiden teemat poikkeavat riittävästi toisistaan ja maisemat ovat varsin kauniita. Muutama pieni pelillinen uudistuskin lisäristä löytyy. Koira ottaa tilan haltuun merkitsemällä reviirinsä – kuseksimalla nurkkiin tietysti – kun taas maagien tornin vartijahaarniskat eivät pysy elottomina, ennen kuin niiden riivaaja on tuhottu.
Ryhmäläiset ovat mielekkäitä tuttavuuksia, joiden jutustelua seuraa mielellään. Muun muassa Finnin oikeasta nimestä revitään huumoria ja Ariane kyselee Wardenilta tämän suhteesta Morriganiin. Mabari-koira kommunikoi vain haukkumalla ja murisemalla, mutta sillä on silti enemmän luonnetta kuin edellisen DLC:n, Golems of Amgarrakin, ryhmäläisillä yhteensä. Dialogiin on panostettu muutenkin tavanomaista enemmän. Maagien tarinat kirjastossa nostattavat kasvoille jopa pienoisen hymynkareen.
Onkin harmi, että sympaattiset hahmot eivät ole saaneet tuekseen kunnon tarinaa. Hätäisesti kyhätty juoni heittelee seuruetta ympäri Fereldeniä keräämässä erilaisia artefakteja ja etsimässä mysteeristä peiliä. Tehtävät kyllä etenevät vauhdikkaasti ja loppu lähestyy vääjäämättä, mutta juonipuolesta jää kokonaisuutena kovin puolivillainen kuva.
Vaisu finaali
Emopelissä tehdyt päätökset vaikuttavat jonkin verran lisärin tapahtumiin, mutta mistään syvällisistä syy–seuraus-suhteista on turha puhua. Pieniä viittauksia näkyy siellä täällä, mutta edes lopun pikainen Morrigan-keskustelu ei ota tehtyjä päätöksiä tarpeeksi huomioon. Lisäksi yleensä suorasanainen noita kiertelee ja kaartelee vastauksissaan yhtä taitavasti kuin ammattipoliitikko.
Witch Hunt on melko onnistunut Dragon Age -lisäriksi, mutta se kertoo enemmän muun lisäsisällön tasosta kuin noitajahdin erinomaisuudesta. Tekemiset ja ympäristöt vaihtelevat mukavasti, taistelu on sujuvaa ja seurueen jäsenet tarpeeksi persoonallisia, mutta ohut tarinallinen anti ja antikliimaksiksi lässähtävä Morriganin kohtaaminen vetävät mattoa muun kokonaisuuden alta.
Jos lohikäärmeajasta ei saa kyllikseen ja haluaa nähdä viimeisen kerran Morriganin, on Witch Huntin hankkiminen perusteltua, mutta suuria elämyksiä siltä on turha odottaa. Eiköhän ensimmäistä Dragon Agea ole lypsetty jo riittämiin, Bioware?
75
