Juonivetoinen autopeli Driver ennakoi aikoinaan Grand Theft Auto -sarjan suurta suosiota, mutta Driverin neljäs installaatio Parallel Lines jättäytyy surutta menestyssarjan perässähiihtäjäksi.

Ensimmäinen Driver oli Reflections Interactiven noususuhdanteisen uran helmi, huima hitti, joka vei ajopelejä uuteen suuntaan yhdistämällä kaahaukseen tarinan. Osa osalta heikentyneet jatkot ovat närästäneet peliarvostelijoita, mutta faneja sarjalle on silti riittänyt. Parallel Lines eli Driver-sarjan tuorein tulokas ei edes yritä luoda mitään uutta tai persoonallista, vaan selvästi pyrkii osalliseksi Grand Theft Auto -huumasta.

Kun New Yorkin kaduille on eksynyt, muutama tunti suurkaupungin huumassa kuluu mukavasti. Ajettavaa ja tutkittavaa on riittävästi, vaikka New Yorkia ei olekaan mallinnettu erityisen tarkasti. Matka Jerseysta Bronxiin tuntuu häkellyttävän pitkältä, vaikka siihen ei kulu kellon mukaan reilua varttia pitempään. Kuvat ovat karuja eikä ruudunpäivitys huimaa päätä, mutta vilinää ja vilskettä on kaduilla riittävästi. Ruuhkassa nasta laudassa puikkelehtiminen on jännää ja haastavaa puhdetta.

Pelimekaniikka on tuttu jokaiselle GTA:ta pelanneelle. Tehtäviä avautuu alati pelin edetessä, osa vie juonta eteenpäin, osa on vapaaehtoisia ja osa sinne tänne kaupungin kaduille ja kujille piilotettuja: aja takaa tiettyä autoa, heitä kaveri paikasta A paikkaan B, käy noutamassa varastettu auto ja harhauta jeparit kannoiltasi. Vaihtelua ja muunnelmia tutusta pikkurikollisteemasta on kohtuudella. Kun mukana on vielä katukaahailua Midnight Clubin malliin ja ratarallia vanhan Reflections-klassikon Destruction Derbyn hengessä Crazy Taxi -piruetteja unohtamatta, paletti alkaa olla kasassa. Kävellen suoritettavia osioita ei ole kuin nimeksi, joten edellisosan saamaa kritiikkiä on kuultu. Veneellä ei enää porhalleta, moottoripyörällä kyllä.

Perinteiseen GTA-tyyliin autoja ei osteta vaan ne varastetaan, ja kaiken liikkuvan kyytiin voi hypätä. Autokatras on monipuolinen 1970-luvun klassikkokärryistä kuorma- ja linja-autoihin. Automerkkejä ei ole lisensoitu, mutta tutun tunnistettavilta kaarat silti näyttävät. Palkkiorahoilla autoja voi virittää ja niihin saa ostaa erilaisia osia, kuten luodinkestävät lasit. New Yorkin kussakin kulmassa on oma autovarikkonsa, jonne kadulle räjähtäneet raadot kärrätään uskollisesti takaisin. Autojen virittely ei juuri auta rikollispuuhissa, mutta helpottaa rallien voittoa.

Aikakaudesta toiseen

Nimi Parallel Lines viittaa pelin kahteen aikakauteen. Peli alkaa villillä ja vapaalla 70-luvulla, tarkemmin vuodesta 1978, jolloin pikkunilkki Kid alkaa rikollisuransa keikkakuskina Blondien, David Bowien, Iggy Popin ja mustan soulin tahdissa. Vuoden 2006 New Yorkissa huristelu vaihtuu hurmeeseen, sillä autovarkaudet muuttuvat murhiksi, autot ovat modernisoituneet, kampaukset suoristuneet ja hippikulttuuri vaihtunut hiphopiksi. Aikaerosta huolimatta New York näyttää ja tuntuu samalta vanhalta läävältä. Torneja vain on kaksi vähemmän ja musta musiikki huomattavasti ahdistavampaa kuin kuumalla 70-luvulla.

Aikakaudella leikittely on hauska idea, mutta ei virkistä peliä tarpeeksi. Olisi ollut vallan hauska käydä tutustumassa 70-luvun ruokakauppaan ja verrata näkemäänsä marketin halpahyllyyn tänä päivänä. Valitettavasti sisätiloja ei juuri ole ja kadut ovat pysyneet lähes ennallaan, joten pelin persoonallisin vetonaula jää tuhnuksi tusaukseksi. Selkein muutos on päivittynyt musiikki. Nykyaikana valomainoksia on toki 70-lukua enemmän, mutta katukoristeet ovat mitäänsanomattomia, eikä niitä vilkuilla kesken kiivaan takaa-ajon. Kerrankin tuotemainontaa olisi ihan oikeasti kaivannut, etenkin jos mainostoimistot olisivat kaivaneet arkistojen kätköistä samalla kertaa vanhat 70-luvun mainokset. Pelkkä kainosti välkkyvä Stuntman-plakaatti Times Squarella ei oikein vakuuta.

Parasta Driver: Parallel Linesissä on sen vapaamuotoinen rakenne. Keltaisella pallukalla karttaan merkityt, juonta eteenpäin vievät tehtävät on suoritettava jossakin vaiheessa, mutta niihin saa tutustua haluamassaan järjestyksessä. Kesken cruisailun löytyy ilmassa leijuva tähti, ja pienen ihmettelyn jälkeen näkee hyppyrin virkaa toimittavan mäennyppylän, jolta leiskauttamalla voi lennähtää tähdelle. Parin korttelin jälkeen auton nokka kääntyy kohti muka salaista checkpoint-rallia (merkitty sinisellä valokeilalla), ja kisa käy hyvästä välipalasta ennen varsinaista keikkaa. Checkpoint-rallit ovat virallisesti motocrossia, mutta voitin kerran kisan autolla. Vapaus tekee pelimaailman joustavaksi ja hengittäväksi GTA-sarjan tyyliin eikä Driver-sarjalle tyypillistä epäonnistu, uusi yritys, epäonnistu, uusi yritys -toistoa juuri ole.

Kaikkea on liikaa

Driver: Parallel Lines potee ähkytautia. Se yrittää olla samanaikaisesti kolme tai neljä hittipeliä kerrallaan, eikä lopputulos tunnu tuoreelta. Kaikki herkut on nähty ja koettu muussa yhteydessä, joko sarjan edellisissä osissa, Grand Theft Auto- tai Midnight Club -kaahailuissa. Muutama romurallin poikanen ei tee kokonaisuudesta persoonallista eikä yksinkertainen autojen virittely ole erityisen hauskaa tai innostavaa. Silppuinen kokonaisuus ei muovaudu yhtenäiseksi peliksi.

Jopa mainio soundtrack alkaa toistaa itseään hyvissä ajoin ennen loppumetrejä. Oivallista olisi ollut kuorruttaa 70-luvun äänimaisema New York -scenen sen hetkisillä hiteillä, ja käyttää nykyajan soundtrackinä tämän päivän elinvoimaista New York -rockia. Blondie vie ajatukset New Yorkin klassiselle CBGB’s-klubille, David Bowie tai Keiser Chief eivät.

Kolho ääninäyttely ja ontuva juoni sekä huonosti ohjatut, suttuiset välivideot tekevät kokonaisuudesta viimeistelemättömän ja kiireessä kyhätyn oloisen. Ehkä vika on miljöössä, New York on öisin nuhruinen ja luotaantyöntävä. Ongelmista ja kloonailutaudista huolimatta Parallel Linesia pelaa muutaman tunnin purskeissa mielellään, mutta sen pariin ei tee mieli palata.

Jturunen

* * * * *

PS2 vs Xbox

Pelillisesti eroja kahden version välillä ei ole. Ruudunpäivitys on PS2:lla lukittu 25 kuvaan sekunnissa ja silmämääräisesti (laskuria ei ole) Xbox-version kuvat rullaavat samoissa lukemissa. Graafisesti Xbox on tekstuurien ansiosta kaksikosta siistimpi, mutta rujot kaupunkinäkymät piirtyvät yllättävän mallikkaasti PS2:llakin. Jos lisenssimusiikkiin kyllästyy, Xboxilla voi pyörittää omaa kiintolevylle ripattua soundtrackiä. Erot eivät ole suuria, joten valitse ostoversio vaikka padimieltymyksen perusteella.