Brittihevin ritareilla Iron Maidenilla on nyt ihka oma tietokonepeli, jonka pääosassa on harvinaisen olennaista osaa bändin imagossa näyttelevä maskotti Eddie.
Vaan nyt Eddie-maskotti on joutunut mielisairaalaan. Pelaaja on yksityisetsivä, joka saa nimettömän toimeksiannon vapauttaa Eddie ja seurata tätä minne tämä ikinä meneekin. Näin löyhästä juonesta olisi voinut väsätä vaikka seikkailupelin tai 3D-räiskinnän. Vaan ei. Synthetic Dimensions on mennyt mistä aita on matalin ja Ed Hunter on köyhä shoot'em up a la Virtua Cop. Pelissä edetään taso kerrallaan, kone huolehtii liikkumisesta ja pelaajan ainoana tehtävänä on lahdata ruudulle ryntääviä vastustajia hiirtä naksuttelemalla.
Tuttuja paikkoja
Kaikki tasot on tehty Iron Maidenin eri albumien hengessä, esimerkiksi ensimmäisellä tasolla liikutaan kaupungin hämäräkujilla, joissa vastaan tulee sellaisia levyiltä ja yhtyeen historiasta tuttuja paikkoja kuin Ruskin Arms Pub ja 22 Acacia Avenue. Kaikkiaan tasoja on seitsemän ja ne käsittävät muun muassa helvetin (Number of the Beast) ja futuristisen kaupungin (Somewhere in Time).
Grafiikan taso vaihtelee yllättävän paljon tason mukaan. Joskus näkymät ovat varsin siistejä, toisinaan taas hyvinkin suttuisia. Ainakin testiversiossa oli paha bugi. Vaikka peliä pitäisi pystyä jatkamaan siitä mihin viime kerralla jäi, testiversiossa piti aloittaa jokaikinen kerta aivan alusta.
Jokaisella tasolla on oma, sen tyyliin sopiva Iron Maiden -biisi, joka on valittu sen mukaan, miten hyvin se sopii tason yleiseen tunnelmaan. Taustamusiikiksi voi valita myös itse haluamansa kappaleen. Kappaleita on yhdeksäntoista, ja ne kattavat hyvin koko bändin laajan tuotannon.
Vihollisia on yleensä kahta eri tyyppiä per taso. Syrjäkujilla listitään punkkareita ja pyssymiehiä, helvetissä paholaismunkkeja ja demoneita, hautausmaalla zombeja ja niin edespäin. Pelaaminen on melkoisen puuduttavaa, sillä tasot ovat varsin pitkiä ja toistavat nopeasti itseään. Vihulaisiakaan ei ole niin järin hauskaa ammuskella, sillä ne jäävät vain persoonattomiksi maalitauluiksi, joilla ei ole kuin pari erilaista kuolinanimaatiota.
Viholliset heittelevät pelaajaa erilaisilla esineillä, vain harvat käyttävät ampuma-aseita. Tässä kohtaa Ed Hunter jaksaa jopa muutaman kerran hymyilyttää: hullujenhuoneen asukit viskovat teddykarhuja, jotka osuessaan valuvat hitaasti kuvaruutua alaspäin, zombit taas kaivavat vatsaonteloistaan sisäelimiä heittoaseiksi tai repivät jäseniään irti nuijiksi.
Tylsää ammuskelua
Perusaseena on piskuinen pistooli kymmenen patruunan lippaalla, mutta loppumattomilla ammuksilla. Silloin tällöin ruudulle ilmestyy parempia aseita, kuten rynnäkkökivääri, konepistooli tai haulikko. Näiden paha puoli on se, että ne yleensä ennakoivat vihollisrynnäkköä, ja jos bonusaseen missaa, niin voi voi. Eipä niistä muutenkaan isoa iloa ole, sillä ammukset loppuvat alta aikayksikön. Tehokkaampien aseiden lisäksi ilmestyy silloin tällöin elinvoimaa palauttavia ristejä ja bändin jäsenten irtopäitä, joista kostuu kokonaisella lisäelämällä.
Kovin paljon hyvää sanottavaa Ed Hunterista ei juuri ole. Ruudulle toikkaroivien persoonattomien vihollisten lahtaaminen jaksaa kiinnostaa muutaman minuutin, mutta ei kauempaa.
Kokonaan toinen juttu on on tietysti Iron Maidenin musiikki. Peli-CD:n 19 kappaleen lisäksi paketissa on kaksi tavallista CD-levyä, joissa on internet-äänestyksen pohjalta valitut kaikkien aikojen kaksikymmentä parasta Maidenin kappaletta. Ed Hunter sisältää siis aimo annoksen todella hyvää heviä, allekirjoittaneen mielestä ehdottomasti maailman parasta sellaista.
Taitaa olla niin, että ammuskelupeli on lähinnä kokoelmalevyn bonus, eikä päinvastoin. Ongelma on se, että pelin parissa ei kovinkaan Maiden-fani piinaa itseään kauaa, ja Iron Maidenin kappaleet fani on luultavasti kuullut sataan kertaan ennenkin. Mutta jos Ed Hunterin aikoo ylipäätään hankkia, sen voi tehdä itse musiikin, ei missään tapauksena kylkiäisenä tulevan pelin vuoksi.
35
