Jossittelu on historiallisten pelien suola, pippuri ja chilihomejuusto. Paradoxin jossittelupelien kantaisä palaa kolmiulotteisena, takataskussaan uusia temppuja. Onko aika kirjoittaa vaihtoehtohistoriankirjat uusiksi?
Historiallisissa strategiapeleissä Paradoxilla on lähestulkoon laatumonopoli. Koukuttavuudella, selkeydellä ja imuvoimalla arvioituna Europa Universalis 2 (Pelit 1/02, 85 pistettä) on Paradoxin paras peli, vaikka oma pääsuosikkini onkin Victoria (Pelit 12/03, 90 pistettä). Odotukset Europa kolmosen suhteen ovat suuret.
Europa Universalis kolmonen kattaa keskusjohtoisten valtioiden synnyn ja valta-ajan hetkestä ennen löytöretkiä eurooppalaisen maailman mullistaneeseen Ranskan vallankumoukseen. Sen jälkeen valtioiden kentän perivät kansallisvaltiot, jotka ovat pääosassa saman julkaisijan Victoriassa.
Peli on tosiaikainen, mutta käytännössä ja etenkin sota-aikana peli pitää pausettaa käskyttämistä varten. Sotiihan se tosiaikaisuuden käsitettä vastaan, mutta mahdollistaa järkevän pelaamisen ja suurten valtakuntien hallinnan. Hitaimmillaan aika matelee, joten normaalitoimintaa varten ei ole pakko kelloja seisauttaa.
Vaikka musiikki ja näyttävä grafiikka ovat strategiapeleissä yhtä tärkeitä kuin sukupuolivalistus katolisessa pappisseminaarissa, ei niistä haittaakaan ole, kuten Civ IV osaa kertoa. Kolmos-EUssa korvia viihdytetään tutulla mahtipontisella klasarimusalla, mutta grafiikka yllättää rumuudellaan. Ei karusta ulkoasusta suurta haittaa ole, mutta vähän rassaa jatkuvalta mutakeväältä näyttävä kartta. Muuten kolmiulotteisuus toimii, joskin Moskovan suuriruhtinaskunnan muuttuessa Venäjäksi kaikki muut paitsi joukko-osastoliput muuttuivat Venäjän tunnuksiksi ja näin kaikki armeijat "katosivat" pariksi vuodeksi. Ne olivat toki komennettavissa mutta näkymättömiä.
Pimeästä keskiajasta valistuksen valoon
Nimeltään eurosentrinen sarja on muuttunut globalisaation hengessä aidosti kosmopoliittiseksi. Euroopan valtioiden lisäksi voi pelata mitä tahansa kansakuntaa, aina irokeeseista mustien afrikkalaisten sivistysvaltioihin.
Toki tekemistä ja mahdollisuuksia keskellä ei mitään on aika tavalla vähemmän kuin vanhalla mantereella, plus tekninen ja taloudellinen taso on heikompi kuin Euroopassa. Typeryytenä myös alkuasukkaat vaativat uudisasukkaita, jotta voivat laajentaa elintilaansa, mikä romuttaa haaveet vahvasta eurooppalaisia kurmottavasta irokeesivaltakunnasta. Oikeastaan ainoastaan Japanilla ja Kiinalla on resursseja pärjätä kisassa. Historiallista realismia tämäkin, mutta juuri menneisyyden muuttaminen on sarjan strategiapelien idea.
Hengissä läpi keskiajan
Europa Universalisin maali ei ole maailman valloitus, vaan pärjääminen. Pärjäämisen mittayksikkö on arvovalta. Sitä saa, kun on kavereita, voittaa sotia, yhteiskunta toimii ja talouselämä on hanskassa. Arvovalta on suhteellista: pienikin osaajavaltio voi olla ykkönen, mutta suur-imperiumi peränpitäjä, jos asioita ei osata.
Pelaaja ei ole kingi, vaan johtaa valtiota harmaana eminenssinä, päätökset sanelevana näkymättömänä taustavaikuttajana. Valtakunnan virallisilla pääjehuilla on erilaisia taitoja ja neuvonantajia, jotka antavat erilaisia bonuksia. Aika ajoin pääsee säätelemään valtakunnan painotuksia esimerkiksi keskusjohtoisuuden ja hajaantuneisuuden taikka kapeakatseisuuden ja innovatiivisuuden välillä. Ne vaikuttavat tsiljoonaan eri seikkaan.
Joka valtio koostuu provinsseista, joihin voi rakentaa erilaisia rakennuksia. Yksiköiden rakentamiseen rakennuksilla ei ole merkitystä, ne vaikuttavat arvoihin ja talouteen. Esimerkiksi oikeustalo vähentää kapinariskiä ja markkinapaikka lisää verotuloja.
Rahaa saadaan veroista ja kaupankäynnistä. Menokohteita ovat armeija ja laivasto, rakentaminen, diplomatia ja yhteiskunnan kehittäminen. Eri yhteiskunnan osa-alueilla valtiovallasta kauppaan ja armeijaan on kehitystasonsa, joka sanelee mitä voidaan tehdä. Panostamalla rahaa yhteiskunta kehittyy, voi paremmin, saa arvovaltaa ja uudet erilaiset asiat ovat mahdollisia. Uudisasukkaat laajentavat valtakuntaa.
Taloudenpito hoituu kivasti liukusäätimillä, mutta ottaa päähän, kun niitä pitää lukita, sillä säätimet vaikuttavat epäloogisesti ristiin. Keskuskassan asemasta laivaston kehittämiseen panostaminen vähentääkin hallinnon rahoitusta. Neuvonantajat, liukusäätimet ja hallitusmuodon vaihdokset on sijoitettu loogisesti, mutta aika monen mutkan taakse.
Jokainen provinssi tuottaa yhtä päätuotetta raudasta turkiksiin ja vaikkapa viinirypäleisiin. Tällä on merkitystä vain kaupankäynnille, sillä yksiköt tai rakennukset eivät vaadi mitään tiettyä raaka-ainetta.
Kauppaa käydään erillisissä kauppakeskuksissa, joita on ympäri maailmaa. Niissä valtakunnan kauppiaat kilpailevat muiden maiden kauppiaiden kanssa ja ohjaavat tuloja valtiolle. Kauppakeskuksen arvo riippuu sitä ympäröivien provinssien tuotannon arvosta. Kauppiaita saa tietyn määrän vuodessa riippuen valtion kauppatieteiden tasosta, neuvonantajista ja valtakunnallisista painotuksista.
Ulkopolitiikka on sisäpolitiikan jatke
Valtioiden välinen diplomatia on tärkeää. Diplomatiassa painavat arvovallan lisäksi suhteet toiseen valtioon sekä oma menneisyys. Roomalaiseen tapaan sodalle on oltava kunnon syy. Rikkomalla sopimuksia ja sotimalla maine tahraantuu, eikä pahiksen kanssa kaveerata. Uskontoverien kimppuun olisi hyvä olla käymättä tai muut suuttuvat ja oma kansakin voi kapinoida. Muuten diplomatia koostuu normaaleista liitoista, loukkauksista ja vastaavista. Diplomatiaan tarvitaan diplomaatteja, joita saa valtakunnan kehitystasosta, hallitsijasta, neuvonantajasta ja muusta riippuen tietyn määrän per vuosi.
Itsenäisten valtioiden lisäksi pelissä on vasallivaltioita, joiden teoriassa pitäisi pysyä samassa rintamassa liittouman johtajan kanssa. Asemaansa valtioiden joukossa voi vahvistaa kuninkaallisilla avioliitoilla, lahjoilla ja lopulta sopia liiton tai ruinata joukoille kauttakulkuoikeuden.
Oman väestön hallinnassa tärkeintä on vakaus, jota voi edistää rakennuksilla ja rahalla. Vakaassa valtiossa ei tule kapinoita, epävakaa on jatkuvassa sisällissodassa.
Valtiomuotoja riittää selviytyjien heimodemokratiasta feodaaliaristokratian ja kauppatasavaltojen kautta teokratiaan. Valtiomuodolla ei ole muuta merkitystä kuin miinukset ja bonukset toimintoihin, paitsi että monarkia ei voi tasavaltojen ja teokratioiden kanssa solmia kuninkaallisia avioliittoja. Hallitsijat ja kuninkaalliset avioliitot toimisivat paremmin, jos hallitsijasuvut olisi mallinnettu, sillä nyt kuninkaallisia avioliittoja voi solmia rajattomasti. Keskiajalla ja etenkin 1700-luvulla avioliitot olivat todella tärkeitä, joten ihan oikeat ihmiset ja sukupuut olisivat tulleet tarpeeseen.
Valtakunnalla voi olla erilaisia johtoajatuksia, prinsiippejä kuten oululainen aurinkokuningas sanoisi, joita riittää asevelvollisuudesta vapaaseen kauppaan. Myös niistä saa bonuksia eri toimintoihin.
Katolisten maiden eminenssit voivat ostaa kardinaalien suosiota ja näin vaikuttaa siihen, kuka tulee paaviksi paavin paikalle. Keski-Euroopan valtiot voivat päästä valitsemaan Pyhän Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan keisaria ja hyvällä tuurilla oma nukkehallitsija nousee keisarin valtaistuimelle.
Uskonnolla on melkoinen rooli, sillä se määrittelee, saako suhde vuosittain plussaa ja miinusta. Uskonnolliseen suuntautumiseen vaikuttaa säädettävissä oleva suvaitsevaisuus eri uskontoja kohtaan. Yleensä suvaitaan yhtä uskontoa ja sorretaan paria muuta. Jos omassa valtakunnassa on eri uskontoja, lähetyssaarnaajilla voi pyrkiä kohti totaalista valtionkirkkoa.
Euroopan valtias
Sotajoukkojen yksiköt määräytyvät maa- tai merisodan kehitystason mukaan. Löytyy ratsuväkeä, jalkaväkeä, tykistöä ja erilaisia laivoja. Vakoojat voivat tehdä kaikkea ilkeää vihollisprovinsseissa. Yksiköt saa niputettua armeijoiksi ja laivastoiksi. Diplomaatin voi muuttaa kenraaliksi tai amiraaliksi, joka plussapallon tavoin tuo bonuksia taisteluun. Eminenssin niin käskiessä myös hallitsija ryntää taistoon joukkojensa eturivissä.
Itse turpakäräjiin tarvitaan sota, joista ei tähän maailmanaikaan ollut puutetta. Joku tekosyy pitää olla, sillä huvisotiminen huonontaa mainetta ja vähentää oman maan vakautta. Provinssien linnoittamisen tärkeyttä ei voi kyllin korostaa: linnoittamattoman provinssin valloittaa heti, muuten linnoitusta on piiritettävä tovi tai kaksi.
Sotimisessa, piirityksissä, vihollismaalla liikkuessa ja omallakin alueella on syytä muistaa, että huolto ei keskiajalla toiminut mukana kulkevilla soppatykeillä vaan vallattuja alueita hyödyntämällä. Isot sotajoukot kohtaavat melkoisesti katoa, jos vallattu provinssi ei niitä pysty elättämään, ja taudit niittävät vielä miestä päälle.
Piirityksissä ja taisteluissa on monta muuttujaa maastosta aseistukseen ja komentajaan, mutta taistelun kulkuun ei itse pääse vaikuttamaan. Rasittavana piirteenä hävinnyt sotajoukko voi yhä piirittää ja vallata linnoittamattomia alueita, joten sodista tulee helposti yksittäisten sotajoukkojen jahtaamista. Selustaan ei voi jättää edes parinsadan vihollissotilaan osastoa.
Rasitusastetta nostaa tekoälyn rakkaus kaukaisiin maihinnousuihin. Merimatkojen aikana laivattuja sotajoukkoja ei vaivaa keripukki tai muutkaan murheet. Siksi Venäjällä pelatessani ottomaanit pystyivät laivaamaan sotajoukkoja Välimereltä Inkerinmaalle, mistä aiheutui parin vuoden kiusa janitsaarien harhaillessa pitkin Baltiaa.
Sotiminen on melkoista materiaalitaistelua, sillä tekoäly ei vain osaa. Usein riittää, että on tarpeeksi osastoja taistelemassa tekoälyttömyyden pieniä osastoja vastaan. Kun nämä on formatoitu, voikin vallata provinsseja, kunnes voi solmia edullisen rauhan.
Rauhansopimuksissa ei ole muita rajoitteita kuin voittopisteiden määrä. Yleensä kun pyytää rahaa, alueita tai vasallisuhdetta voittopisteiden määrän verran, haluamansa myös saa. Liian ahnehdittuun rauhaan ei kukaan suostu. Miehittämällä kaiken voi toki sulauttaa valtion osaksi omaa valtakuntaansa, mutta siitä saa diplomaattisia miinuspisteitä.
Kunnossa jo syntyessään
Valtiosimulaattorina EU3 lähestyy jo Victoriaa, mutta on monta astetta yksinkertaisempi ja siksi sopiva kuvaamaan keskiaikaista maailmaa. Moninpeliä en päässyt kokeilemaan, mutta sellainen on, ja aiempien Paradox-pelien tapaan myös kolmatta Europa Universalista pitäisi saada muokata hyvin vapaasti.
Vaikeusaste on kohdallaan. Omissa peleissä diplomatia toimi ihan viisaasti, ainoastaan sotimisessa toivoin kovempaa vastusta. Suurin murhe oli kaupankäynti, kaikissa peleissä tunnuin saavan turpaani kilpailevilta kauppiailta. Joko siis kauppatieteiden taso oli huono tai tässä osa-alueessa vaikeustaso on korkeammalla.
Käyttöliittymästä voi sen verran valittaa, että jos johonkin rakennukseen ei ole varaa, peli kertoo asian, muttei mitä hyötyä rakennuksesta on. Hankala päättää rakennusohjelmaa, ellei muista ulkoa kaikkien rakennusten kymmeniä erilaisia etuja. Muuten käyttöliittymä toimii mainiosti.
Kaikkea voi aina toivoa, kuten vielä älykkäämpää tekoälyä ja ennen kaikkea jotain rajoitusta harhaileville joukoille. Päivityksiä lienee totutusti luvassa vuosien ajan iso kasa, joten palataan asiaan, jos ne muuttavat peliä suuresti. Poikkeuksellisesti jo nyt EU3 on hyvin bugiton ja vakaa, ainoastaan tunnusten katoaminen Venäjällä pelatessa pisti silmään.
Valittamisesta ja rumasta ulkoasusta huolimatta Europa Universalis 3 on yhtä riippuvuutta aiheuttava kuin edeltäjänsä. Ensimmäisellä pelikerralla Burgundilla peli tuntui vanhan toistolta, muilla valtioilla koukku jo upposi ja hienoudet löytyivät. Jos historialliset strategiapelit kiinnostavat edes vähän, niin kauppaan mars!
91
