Half-Life se ei suostu kuolemaan. Uusin lisäosa Blue Shift palauttaa pelaajan vielä kerran Black Mesan painajaismaisiin kohtalon hetkiin.
Half-Lifen lisälevyt Blue Shift ja vanhempi Opposing Force ovat molemmat hieman ristiriitaisia tapauksia. Lyhyytensä takia ne tarjoavat pelattavaa vain muutamiksi tunneiksi, mutta toisaalta se vähä aika on sitten todellista laatuaikaa. Molemmat levyt tehnyt Gearbox Software on nimittäin niin ääriuskollinen Half-Lifen hengelle ja tunnelmalle, ettei seikkailuja pysty erottamaan Valve Softwaren alkuperäisestä luomuksesta.
Niin Blue Shiftin kuin Opposing Forcenkin erikoisuus on se, että ne kertaavat Gordon Freemanin kokemat seikkailut, mutta eri näkökulmista. Opposing Forcessa näkökulma oli paikalle lähetetyn sotilaan, Blue Shiftissä sankarina on loukkuun jäänyt Sinisen valvontavuoron vartija Barney Calhoun. Tälläkin kertaa tarina risteää kiehtovalla tavalla emopelin tapahtumapaikkojen ja juonenkäänteiden kanssa.
Vaikka Blue Shiftin varsinainen (lyhyt) seikkailu vetää vertoja Half-Lifelle ja mainiolle Opposing Forcelle, on muussa sisällössä ikävästi tingitty. Blue Shift ei esimerkiksi tarjoa oikeastaan ainuttakaan uutta asetta. Tekosyynomaisesti haulikon ja konepistoolin grafiikat on vaihdettu uusiin, mutta toiminnaltaan aseet ovat muuttuneesta ulkoasustaan huolimatta täsmälleen samoja.
Pelissä ei ole myöskään uusia hirviöitä, ja loppuhirviön puuttumista voi suorastaan pitää kardinaalimunauksena. Kiihkeän loppukoitoksen puuttuessa Blue Shift loppuu ikään kuin seinään, vaikka kiitettävää onkin, ettei loppuratkaisussa lähdetä apinoimaan aiemmista seikkailuista tuttua kohtaamista pahaenteisen salkkumiehen kanssa.
Ikä painaa
Blue Shiftin keskeisin ongelma liittyy kuitenkin Half-Lifen ikääntymiseen. Edes julkaisuhetkellään Half-Life ei ollut aivan 3D-räiskintöjen graafista kärkeä ja tänä päivänä se on sitä entistä vähemmän. Half-Lifen ulkoasua voi hieman ehostaa Blue Shiftin mukana toimitettavalla grafiikkapätsillä, mutta sen tarkemmat tekstuurit ja pelihahmot käyvät lähinnä tekohengityksestä. Toteutus tökkii myös äänipuolella, sillä Half-Lifen käyttämät ääniefektit eivät soi sillä puhtaudella mihin nykypeleissä on totuttu.
Koska Half-Lifen engine ei sellaisten esittämiseen sovi, tänä päivänä itsestäänselvinä pidetyt ulkoilmatilat puuttuvat Blue Shiftistä tyystin. Seikkailu tapahtuu lähes kokonaisuudessaan klaustrofobisessa ahtaudessa. Vain vierailu tyhjyyden päällä kelluvassa muukalaismaailma Xenissä tuo pientä vaihtelua käytävien komppaamiseen.
Pohjimmiltaan Blue Shift on siis uusi episodi sitä samaa. Jonkin toisen pelin kohdalla tämä voisi olla pahimmanlaatuinen moite, mutta edelleen ylittämättömän tunnelmansa ansiosta Half-Life on vähän eri asia. Halpapelin hintaisena ja silti itsenäisenä (ilman emopeliä toimivana) pelinä myytävä Blue Shift tarjoaa herkullisen, mutta erittäin lyhyen annoksen himottua Half-Life-mannaa.
Jos kuitenkin mittaa pelinautintoaan pelkästään kelloa tuijottamalla, Blue Shift jättää karvaan jälkimaun.
| Half-Lifen syvin olemus
Tuskin mikään yksittäinen tapahtumapaikka tietokonepelaamisen historiassa on kuvattu yhtä mieleentarttuvasti kuin Half-Lifen Black Mesa -kompleksi. Black Mesa on jättiläismäinen, täysin omavarainen armeijan tutkimuskeskus keskellä kanjonien halkomaa autiomaata, todellinen uuden ajan Area 51. Laitoksen jättiläismäinen koko havainnollistetaan nerokkaan huomaamattomasti pelin käynnistävällä metroajelulla, jossa sankari matkustaa loputtomalta tuntuvan matkan maan pinnalta Black Mesan uumeniin. Matkan aikana laitos antaa myös viitteitä todellisesta luonteestaan: vaikka työntekijät nimellisesti siviilejä ovatkin, asevoimat ovat kulissien takana välittömästi läsnä. Black Mesassa tutkitaan kvanttifysiikkaa ja sen käytännönsovelluksia. Hiukkaskiihdytinkokeet ovat laitoksessa arkipäivää, kunnes eräs näennäisen rutiinomainen koe johtaa täysin odottamattomaan onnettomuuteen. Kokeen aikana tapahtuu valtava räjähdys, joka selittämättömästi avaa portin oman ulottuvuutemme ja oudon rajamaailma Xenin välille. Rajamaailmaa asuttavat vihamieliset olennot hyökkäävät Black Mesan käytäville täydellä voimalla, laitoksen ympärillä häärivä hallitus vastaa samalla mitalla lähettämällä paikalle kommandoryhmänsä. Muukalaisuhkaa torjuvat sotilaat eivät kuitenkaan ole paikalla pelastamassa loukkuunjääneitä tutkijoita. Jokin ylempi taho on määrännyt kaikki onnettomuutta todistaneet surmattavaksi. Herää epäilys, oliko räjähdys onnettomuuden sijasta jonkin hämäräperäisen salaliiton masinointia. Kahden tulen väliin joutuva Half-Lifen päähenkilö ja pelaajan alter-ego Gordon Freeman edustaa uudenlaista sankaria toimintapeleissä. Silmälasipäinen ja muutenkin arkisen näköinen Freeman ei ole sotien veteraani eikä lujaksi treenattu lihassankari, vaan pelkkä äärimmäisiin olosuhteisiin joutunut jokamies. Uskomaton selviytymistarina hirviöitä ja armeijan kommandoryhmiä vastaan selitetään Freemanin erikoissuojatulla säteilyhaarniskalla. Taistelussa on koko ajan pientä epätoivon tuntua. Usein Freemanilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin paeta ylivoimaisia vastustajiaan. Freeman ei puhu pelin aikana sanaakaan. Tai puhuu, mutta pelaaja ei näitä vuorosanoja kuule. Tämä puhumattomuus lisää Freemanin uskottavuutta. Pelisankareille tyypillinen nokkela läpänheitto ei yksinkertaisesti olisi luonteenomaista Freemanin kaltaiselle hahmolle. Valtarakenteita vastaan Half-Lifen tunnelmassa on jotain tavattoman painostavaa. Black Mesan uumenissa pelaaja on kaiken avun tavoittamattomissa: jättiläismäinen laitos vain jatkuu ja jatkuu. Pelaaja ei ikinä tunne olevansa yhtään lähempänä pakoa sivistyksen pariin. Vaara vaanii kaikkialla, ja peli suorastaan pilkkaa pelaajaa äänimaailmallaan. Hiljaisuus on yleensä merkki siitä, että jotain on todella pielessä ja pelaaja saa varautua pahimpaan. On poikkeuksellista, kuinka Half-Life asettaa pelaajan turvallisiksi kuvattuja valtarakenteita vastaan. Harva peli tohtii kuvata amerikkalaista sotakoneistoa pahana tai moraaliltaan häilyväisenä. Black Mesaan lähetetyillä sotilailla on selvät käskyt: tappakaa kaikki. Pelaaja joutuu lukemattomat kerrat todistamaan voimattomana kollegoittensa kaatumassa pyöveleittensä luoteihin. Hätkähdyttävintä on se, ettei yksikään sotilas asetu epäilemään tehtävänsä laillisuutta. Käskyt ovat käskyjä. Half-Life on yksi aikamme merkittävimpiä pelejä. Tuskin yhdelläkään muulla pelillä on ollut yhtä dramaattista vaikutusta omaan genreensä. Ennen Half-Lifea ammuskelupelit olivat pelkkää päätöntä juoksemista vailla tarinaa ja konteksia. Aikaisemmin 3D-räiskinnät kilpailivat keskenään vain tekniikassa, juuri millään muulla ei ollut merkitystä. Huolellisesti rakennettu ja käsikirjoitettu Half-Life teki sisällöstä kuninkaan. |
80
