(Pelirajaton.fi, vieraskolumni, 2013)
Homo ludus on homo sapiens
Liian moni mies kuolee noin 35 vuotta ennen kuin heidät haudataan.
Nykyään on niin helppo antaa sisäisen lapsensa nääntyä. Joko ura vie sielun tai liukuhihna järjen, perhe ja pakkoharrastukset imevät vapaa-ajan ja vähän jos yrittää tankata niin heti nalkutetaan.
Pahinta on yrittää elää keinotekoisten ihanteiden mukaan. Pitää käydä teatterissa, syödä terveellisesti, puhua tunteistaan ja halveksia kilpailuhenkeä. Iltahölkästä menee maku kun vaimo tunkee mukaan kokemuksia jakamaan.
Onneksi ennen tuhoa tulee selkeä varoitus: kun mies ei enää jaksa kiinnostua uusien asioiden opettelusta, viimeistään silloin pitää herätä. Mies on terve kun se leikkii. Se pitää miehen vireessä oppimaan uusia asioita ja tyydyttää kilpailuviettiä.
Oppia ikä kaikki
Minun elämänkatsomukseni kulmakiviä on jatkuva uuden oppiminen. Viimeksi opettelin tekemää mozzarellaa, kasvattamaan tomatilloja, leikkaamaan videoita ja ohjaamaan melko monimutkaista taistelurobottia.
Olen onnellinen, koska Pelit-lehden toimittajana minulle leikkiminen käy työstä. Olen jo kirjoittanutkin videopeleistä 27 vuotta, ja juuri pelaamisen ansiosta olen pysynyt onnellisena, tasapainoisena miehenä, joka jaksaa opetella ja oppii vaivattomasti uutta.
Huolimatta perheen ja ison puurakenteisen talon aiheuttamasta tosielämäkuormituksesta minun ei tarvitse tyytyä yksinkertaisiin arkipäivän haasteisiin, kuten kaatuneen kuusen pilkkomiseen. Voin peleillä haastaa itseni tavoilla, joita arkielämässä ei voi eikä kannata kokeilla. Digiboksin ajastuksen opettelu sujuu aika keveästi kun on tottunut opettelemaan vaikka realistisesti mallinnetun ydinsukellusveneen sensorijärjestelmien toimintaa.
Idea on sama kuin kuntoilussa. Kun uuden opettelu kuuluu arkipäivään, kyky siihen ei sammu. Pelatessani minä en haaskaa aikaani, minä käyn henkisen kunnon salilla treenaamassa.
Pakko olla eRakko
Ihminen on sosiaalinen eläin, mutta mies vain rajallisesti. Välillä on pakko päästä korpeen tai kotiluolaan vetämään terve annos yksinäisyyttä, mutta suomalaisessa pienkodissa sellainen on ylellisyyttä. Onneksi tietokoneen kokoinen eRakko-retriitti mahtuu kaksionkin nurkkaan.
Minä pelaan (varsinkin viikonloppuisin) öisin. Häiriötekijät nukkuvat, maailma kuuluu vain minulle. Tai meille, sillä pelikone ei ole mikään Yksinäisyyden linnake. Jos yksinäisyys ei viehätäkään, nappia painamalla minua odottaa maailmanlaajuinen kaverikunta. Valinnanvaraa löytyy. Jaksaisinko olla seurallinen ja nyhjätä jossain World of Warcraftin kaltaisessa massiivimoninpelissä? En, sillä soturikulttuurin ja kilpailuvietin avuttomana uhrina haluan nollata aggressiomittarini kymmenien pelaajien ylivauhdilla käyvässä nettisotapelissä. En ihan äkkiä keksi millä tämänkin ilon korvaisin jos pelejä ei olisi.
Kaikella on hintansa, ja osa ihmiskuntaa ei ymmärrä ajan haaskaamista lapselliseen pelailuun, ei sitten yhtään. Onnellisen miehen tasapaino järkkyy, kun hän saa uhkavaatimuksen: minä tai pelaaminen! Työni takia minulla on tietysti täydellinen immuniteetti, mutta empiirisesti tutkittuna kukaan pelaamisen valinnut ei ole myöhemmin katunut.
Toimivassa parisuhteessa kumpikin tekee osansa, kunnioittaa toisen mielipiteitä ja arvostaa hänen taitojaan. Opin sen Half-Life kakkosesta.
Niko Nirvi,
Kirjoittaja on Pelit-lehden toimittaja
20 vihaista sovinisti-kommenttia myöhemmin vastikkeeni:
Kiitos kommenteista!
Pari FYI-juttua:
1) ”sovinismi” oli laskelmoitu miina, jolla oli tarkoitus ärsyttää ns. ”Vauva-foorumin ihmishirviö”-luonnesyndroomasta kärsiviä. Sen keskusteluista selviää miksi.
2) Perinteiseen kolumnityyliin ”mies” tarkoittaa samaa kuin ”minä”, ihan kuten nettikommenteissa ”Suomen kansa” = minä, ”Yksi monien puolesta”=minä, jne.
3) Naisten pelaamismotiiveihin en voi puuttua koska olen mies. Mies joka kertoo miltä naisista tuntuu, eikö se ole loukkauksista pahin, patrialkaalisen pseudoymmärtämisen holhoava sylkäisy jokaisen pelaavan naisen kasvoille?
