Indiana Jones and The Infernal Machine (PC) – Indy ja kadonnut Lara

On aivan selvää ja jotenkin loogista, että Indy-seikkailu muokkautuu Tomb Raider -jäljitelmäksi. Sukulaissuhteen tuohon Coren ja Lara Croftin menestystarinaan huomaa noin kolmessa sekunnissa. Ei moisessa sinänsä ole mitään vikaa, jos soppaan on saatu jotakin tuoretta ja uutta.

Juonikuvio vie jonnekin menneisyyden hämäriin toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jolloin Neuvostoliitto oli vielä Neuvostoliitto ja maailmassa vallitsi kylmä rauha. Jollakin kummalla, oudon kiehtovalla tavalla uusi Indy-seikkailu onnistuu olemaan nostalginen ja tavoittaa osittain leffa-Indyjen tunnelmat.

Mystinen Babylonian aarre, Baabelin tornin sisuksiin kätketty perkeleellinen ihmevekotin on kommunistien kiikarissa eikä Indyä tarvitse kahdesti käskyttää sukeltamaan seikkailun syövereihin. Vastassaan Indyllä on tietenkin koko neuvostoarmeija punanuttututkija Gennadi Volodnikovin johdolla. Baabelin tornin ihmevempaimen osat on, kuinkas ollakaan, piilotettu ympäri maapalloa ja kiirus niiden perään on tietenkin kova kuin mikä.

Kuvaruudulla käppäilevä etäisesti Harrison Fordia muistuttava hieman kihtinivelinen hahmo liikkuu kuten hahmon tällaisessa pelissä pitääkin. Reaktiot ohjaimen tai näppiksen naputteluun eivät ole salamannopeat, mutta sopivat teemaan. "Hyppy, juoksu, hyppy ja ylös kiipeä, hyppy, hyppy ja alas kömmi" -logiikka toimii pistämättömän varmasti.

Tapahtumat soljuvat sutjakkaasti paikkakunnalta toiselle ja kuvallinen teema vaihtuu tietenkin kohteen mukaan. Juoni etenee pääosin lyhyiden, ytimekkäiden keskustelunpätkien myötä. Jostain syystä Hal Barwood on pistänyt Indyn viljelemään one-linereita, mikä ei oikein istu Indylle. Toisinaan Indy seurustelee ystävällismielisten hahmojen kanssa, toisinaan hän höröttää korvansa salakuuntelu mielessään pahojen, ilkeiden, likaisten kommunistien suuntaan. Suurimman osan ajasta sankari kuitenkin viihtyy yksin vastassaan joukko puzzleja ja satunnainen kommunisti tai muu mörkö.

Hammasrattaalle kyytiä

Kerättävääkin on, mutta kovin vähän. Eikä mukaan karttuneelle tavaralle tarvitse kovin pitkään miettiä käyttöä. Jos hammasratas on taskussa, se tietysti loksautetaan sellaisen aparaatin sisään, josta hammasratas puuttuu. Ja katso # ovi aukeaa. Esineitä löytyy matkan varrella toki enemmänkin, mutta vain pelin kannalta oleellisimmat lähtevät mukaan.

Lukuisa määrä ensiapupaketteja lojuu tietenkin ripoteltuna sinne tänne. Arvoesineitä keräämällä saa rahaa, jolla voi episodien välissä ostaa tavaraa. Oudosti Indy jo aloituksessa valittaa typeristä ruukunsirpaleista ja voivottelee arvotavaran puutetta. Onkos tuo arkeologin puhetta?

Pelitilanteen voi tallentaa aina tarvittaessa, jolloin eteneminen on sujuvaa vaikeimmallakin vaikeustasolla. Latausajat ovat tosin pitkähköt, mutta sentään siedettävät.

Aseita kertyy mukaan kohtuullinen valikoima jo alkumatkasta, mutta mikään Quake Indy ei missään nimessä ole. Vihollisten ammuskelun lisäksi aseita tarvitaan myös ongelmanratkonnassa. Erona Lara Croftin apuvälinevalikoimaan on tietenkin viuhuva ruoska, jota Indy voi käyttää tarzanmaisiin leiskautuksiin. Moisen manööverin edellytys on katossa oleva tukipalkki, johon ruoska näppärästi tarttuu. Järin innovatiivista ruoskan käyttö ei siis ole.

Parasta Indiana Jones and the Infernal Machinessa on tunnelma. Vanhan Neuvostoliiton aikainen memorabilia miellyttää ja istuu seikkailuun oivasti. Juonikin etenee pikku hiljaa salakavalasti muttei järisytä. Äänimaisema on myös mietittyä ääniefektejä, musiikkia ja venäjänkielisiä molotuksia myöten. Valitettavasti musiikkia on niin määrältään kuin lajitelmaltaan niukalti, mutta onneksi sen käyttö on tombraidermaisen tehokasta.

Kehitys kehittyy ja hetkeksi pysähtyy

Indiana Jones jää rehelliseksi Tomb Raider -klooniksi, joka ei vie lajityyppiä mitenkään eteenpäin. Lisää syvyyttä ja juonellista osaamista ja lopputulos voisi olla kokonaan toinen.

Maisemien tutkailu jää pinnalliseksi, esimerkiksi siellä täällä lojuvien esineiden manipulaatiota olisi voitu kehittää. Jos pöydällä on karttakirja tai kuva, pelaajan pitäisi saada edes vilkaista sitä. Samalla kun pelimaailma muuttuisi vakuuttavammaksi ja aidommaksi, myös juonikudos saisi aimo annoksen lisää syvyyttä. Vierailun historiallisessa kirjastossa ei toki tarvitse tarkoittaa tuntikausia kestävää papyruskääröjen selailua, mutta jotakin mielenkiintoista ihmeteltävää sieltä olisi kyllä saanut löytyä.

Infernal Machinen kuvallinen anti ei sekään innosta ylisanoihin vaikkei ajoittain valjuhko, epätasainen grafiikka peliä missään nimessä pilaakaan. Upeitakin matkakohteita tulee kyllä verkkokalvojen tutkailtavaksi, mutta kokonaisvaikutelma jää jotenkin rikkonaiseksi ja vanhahtavaksi. Indyn hahmo ei esimerkiksi istu taustoihin likikään saumattomasti.

Imukuppi vuotaa

Alkumatkasta Indiana Jones ei nostata hurjaa imua. Vanhojen ja varman päälle pelaavien kliseiden varaan rakennettuna se tuntuu väkisinkin puolivillaiselta ja tuhnulta megalisenssin tuhlailulta. Muutaman episodin jälkeen totuus on kuitenkin kummasti toisenlainen. Klassikkoviihteeksi Indy ei toki muutu, mutta rennoksi ja mukavaksi toimintaseikkailuksi kuitenkin. Kenttädesign paranee ja puzzletkin tuntuvat ajoittain jopa tuoreilta. Ja pelattavaa ainakin piisaa riittävästi. Episodit ovat pitkiä ja niitä on taatusti tarpeeksi.

Hienoinen miinus on sekin, ettei pelin sankari muistuta sitä oikeaa aitoa Indya # ei ääneltään eikä ulkonäöltään. Harrison Fordille ei ole ilmeisesti haluttu maksaa hunajaisia rojalteja. Moinen on toki ymmärrettävää, sillä järin halvasta kaupasta ei varmasti olisi ollut kyse. Kysessä on sentään sama vara-Indy, joka oli äänessä seikkailupeleissäkin.

Vaikka hiirellä klikkailtavat seikkailut eivät enää olekaan muotia, jostain syystä Indyä kaipaa juuri sellaisena. Nykykuosissaan Indiana Jones and the Infernal Machine tuntuu väkipakolla nykymuotiin ja -muottiin paketoidulta toimintaseikkailulta. Toisaalta miksei voisi käydä vuoroin vieraissa. Kyllähän koko Lara-konsepti on sankarin sukupuolta lukuun ottamatta monessa velkaa Indy-mytologialle.