Parempi herrana Helvetin kuin orjana Taivaan, sanaili Milton aikoinaan. Ryan Lennox tekee hommia niille, jotka maksavat parempaa palkkaa.
Kolmannesta persoonasta kuvattu toimintaseikkailu ei ole lajityyppinä ollut viime aikoina kovin säväyttävä. Puolalaista alkuperää oleva Infernal tulee ikään kuin puun takaa ja näyttää, että genreen saadaan potkittua myös PC-puolella eloa. Perinteisten actionkuvioiden kierrättämisestä huolimatta paketti on maukas ja herättää ajoittain jopa vahvoja Deus Ex -fiiliksiä, mikä on kerrassaan hieno asia. Muutenkin peli on selkeästi toteutettu vuosituhannen alkupuolen klassikkojen hengessä vaikuttamatta silti (kovin) halvalta itäkopiolta.
Aihepiirinsä Infernal ammentaa aavikkoheimojen pyhästä kirjasta. Taivaan ja Helvetin joukkioiden välillä vallitsee kauhun tasapaino ja kuolevaisten maailma saa olla rauhassa kaikkinäkevän Jumalan silmien alla. Mutta aina joskus planeetat asettuvat niin, että Jumalan silmä ei näe maan päälle, ja tästä syystä taivaallinen sotilasosasto EtherLight on muka hyvissä aikeissa pannut töpinäksi ja niitannut kaikki alakerran agentit.
Annien serkku Ryan on entinen enkeli, joka otti loparit EtherLightista ja elelee tavallisena kuolevaisena. Mutta ex-duunari tietää liikaa ja pääsee EtherLightin tappolistalle. Pysyäkseen hengissä Ryan hyppää vanhan vihtahousun kelkkaan ja lähtee viimeisenä Helvetin kätyrinä hankkimaan työnantajalleen mystistä laitetta, jolla taistelu maailman herruudesta ratkaistaan lopullisesti.
Vaikka taustatarina on fantasiaa, pelimaailma on jopa realistinen. Esimerkiksi Ryanin kohtaamat viholliset ovat pääasiassa sotilaita, ja kentät ovat ihan loppua lukuun ottamatta kuin oikeasta elämästä. Kenttäsuunnittelu on onnistunutta. Vaikka tehdashallit ja salaiset tukikohdat on nähty miljoonaan kertaan, Infernalissa ne ovat loogisesti rakennettuja, aidon tuntuisia ympäristöjä. Erityisesti lentotukialus ahtaine käytävineen herätti vahvan siellä olemisen tunteen. Eteneminen kentissä on suoraviivaista ja ennalta määrättyä, sillä vaihtoehtoisia reittejä ei ole.
Piru mieheksi
Tribaalikuvioista tykkäävän ja viileän sarkastisia heittoja viljelevän Ryanin aseistus on melko mittava, muttei mielikuvituksellinen. Matkan varrella vihuja pannaan lihoiksi muun muassa heittotähdillä, pistooleilla (myös akimbona), parilla rynnäkkökiväärillä, tarkkuuskiväärillä, liekinheittimellä, kahdella erilaisella laserilla ja singolla. Koko asearsenaalia ei saa yhdessäkään tehtävässä kerralla käyttöön, ja jokaisen tehtävän lopussa pyssyt otetaan pois. Aseiden välillä ei ole suuria tehoeroja, sillä pääosuma peruspistoolillakin tappaa laakista. Pistooliin ja rynnäkkökivääreihin löytyy eniten panoksia, ja ne ovat muutenkin fiilikseltään hauskimpia, joten muita mutkia tulee käytettyä lähinnä silloin, kun primääriaseiden panokset loppuvat. Silti pisteet näennäisrealismista ja turhan kikkailun puuttumisesta.
Tehtävien edetessä Ryan saa helvetilliseltä pomoltaan käyttöönsä pirullisia taikavoimia. Ensinnäkin kaikilla aseilla voi töräyttää ilmoille voimakkaan vimmalaukauksen, joka on tarpeellinen varsinkin pomotaisteluissa. Maassa kieriessään Lennox muuttuu hetkellisesti näkymättömäksi, mikä edesauttaa valvontakameroiden välttelyssä ja vihollisten hämäämisessä.
Elinvoimaansa Ryan palauttaa kierrättämällä tapettujen vastustajien ruumiit eli toisin sanoen syömällä näiden sielut. Operaatio vie jonkin verran aikaa, joten itsensä parantelu kesken tulitaistelun ei ole paras mahdollinen idea. Näiden lisäksi käytössä on kaukosiirto, esineiden telekineettinen liikuttelu ja röntgenkatseen kaltainen paholaisnäkö. Käyttövoimana on mana, jota saa lisää imemällä sieluja tai hengaamalla "alamaailmaa lähellä" olevissa paikoissa. Vastaavasti pyhillä alueilla Ryanin manavarastot hupenevat itsestään.
Mä käyn piilosta piiloon
Infernal ei ole mitään yhtäjaksoista tuho-orgiaa, vaan tulitaistelut käydään yleensä pieninä rykäyksinä, joissa kourallinen pahalaisia syöksyy koloistaan Ryanin kimppuun. Suoraan päin luotisadetta juoksemalla pääsee hengestään nopeasti, mutta kenttien maastoa voi käyttää monipuolisesti hyödykseen. Kulmien ja rahtikonttien taakse voi suojautua ja varovasti suojan takaa kuikuilemalla ammuskella vihuja kohden.
Yhteenottojen välissä eteneminen on rauhallisempaa. Vastaan tulee pieniä puzzleja, jotka edellyttävät demonivoimien käyttöä tai kevyttä tasohyppelyä, ei kuitenkaan mitään aivotoimintaa liiaksi rasittavaa. Ihmeellisenä piirteenä Lennox imee luoteja kuin 16-vuotias mehujäätä, mutta pudotus jostain kolmen metrin korkeudelta vie hengen kertaheitolla.
Vihollissotilaiden tekoäly ansaitsee kehuja. Pahikset (vai hyvikset?) hallitsevat jotakuinkin samat temput kuin Ryan, eli suojan takaa ammuskelun ja nopeat väistöliikkeet, ja ne osaavat jopa välttää väijytyksiä. Harmi vain, että ilmeisesti kaikilla EtherLightin työntekijöillä on yli-inhimilliset aistit. Esimerkiksi tarkkuuskiväärillä sniputtamisesta ei tullut oikeastaan koskaan mitään, sillä kohde havaitsi Lennoxin, vaikka tästä olisi näkynyt pelkkä trenditukan vilahdus halkopinon takaa. Koska vastustajien tähtäys on murhaavan tarkka, ei rauhassa sihtailu onnistu ikinä.
Vaikeustaso pelissä on muuten kohdallaan. Mediumilla kaltaiseni keskinkertainen toimintapelaaja pääsi eteenpäin sujuvasti, mutta niin, että vaikeampia taistelukohtia ja pomoja joutui yrittämään useammin. Tästä vaikeammat kaksi tasoa lienevät kovemmillekin aimboteille sopivan haasteellisia.
Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten
Infernalin pelimoottori on pienen firman tuotteeksi ällistyttävän hyvää työtä. Jopa vähän ikääntyneellä testikoneella peli pyörii asetuksia hiukan karsimalla kuin unelma, ja sekä ympäristö että hahmot näyttävät ihan törkeän hyviltä. Näin sutjakkaasta ja vaikuttavasta graafisesta esityksestä voisivat muutkin pelintekijät ottaa oppia. Ainoa ärsytyksen aihe on ylikäytetty bloom, joka saa pinnat näyttämään ylivalottuneilta ja huonolla tavalla häikäiseviltä. Uusimpien grafiikkahössötysten lisäksi Infernalissa on käytetty Ageia PhysX -fysiikkamoottoria ja se myös tukee Ageian fysiikkakorttia.
Välillä Ryan reagoi ohjaukseen turhan kankeasti. Kierähdykset eivät aina onnistu niin kuin pitäisi ja yleisestikin sankarin askellus on vähän liian jähmeää.
Taustalla jytäävä musiikki on Infernalin mukamas rankkaan ja cooliin asenteeseen sopivaa hevikitaroiden vinkumista ja ajoittaista munkkikuoroulinaa. Toimii, kunhan sitä ei ota liian vakavasti. Hauskana, joskin kenties tahattomana piirteenä, musiikki paljastaa vihollisten läsnäolon, sillä aina yhden antagonistiaallon jälkeen toimintamusa vaihtuu rauhallisempaan.
Kokonaisuutena polakkien pirupeli on massan yläpuolelle nouseva napakka toimintarypistys. Juoni pitää koukussaan melkein koko pelin ajan, vasta loppumetreillä ote vähän kirpoaa, mutta muuten seikkailu rullaa eteenpäin reippaasti eikä tunnu ainakaan pitkitetyltä. Vaikkei Infernal millään osa-alueella olekaan uraauurtava uudistaja, se tekee kunniaa lajityypille ja lainailusta huolimatta seisoo omilla jaloillaan. Ehdottomasti yksi alkuvuoden yllättäjistä ja varmasti hyvistä toimintapeleistä pitävien mieleen.
88
