Yhden sotilaan maailmanpelastusräiskintöjä mahtuu kolmetoista tusinaan, mutta Iron Storm erottuu tyylillä ja tunnelmallaan joukosta.
Iron Stormin 60-luku ei ole Vesimiehen aikaa, vaan ilmassa on Mari-Jaanan asemasta nikkeliä. Hipit, Hendrix ja Beatles ovat utopiaa, ja Elämää juoksuhaudoissa top tenin kestosuosikki, sillä ensimmäinen maailmansota raivoaa edelleen. Eurooppa on raiskattu koko maanosan kattavaksi juoksuhautojen, raunioiden ja tuhottujen sotakoneiden ruostuneiden raatojen lohduttomaksi taistelutantereeksi. Itärintamaa ei ole, rintama kulkee Saksan halki, ja vastakkain ovat itä ja länsi.
Hullu diktaattori paroni von Ugenberg kukisti bolshevikkien vallankaappauksen nopeammin kuin Lenin hoiti kulakit. Nyt hän johtaa Euraasian itäliittoumaa Länsi-Eurooppaa ja Amerikkaa vastaan. Maailmantalous on mukautunut kokonaan sotakoneiston ympärille, ja megayhtiöiden valmistaman kaluston menestys pyörittää pörssikursseja. Hex-indeksi mitataan verellä, hiellä, kyynelillä ja taistelujen tuloksilla.
Maailmalla ei selvästi mene hyvin ja vapaus tarvitsee sankarin esitaistelijakseen. Kovapintainen amerikkalainen aliluutnantti James Anderson on kuin ihmeen kaupalla selvinnyt lihamyllystä kaksikymmentä vuotta, ja hänestä on ahavoitunut Rautaristin kersantti Steinerin näköinen ja oloinen kyyninen veteraani.
Rautaristin pasifismista ja antisankaruudesta ollaan kuitenkin kaukana, sillä Iron Stormissa pelaaja on perinteistäkin perinteisempi hero hyvisten puolella modernin Tsingis-kaanin barbaari-imperiumia vastaan. Anderson lähetetään yksin linjojen läpi kommandotehtävään, tarkoituksena löytää ja tuhota Ugenbergin kehittelemä salaperäinen ase, joka voisi paitsi kukistaa länsiliittoutuneet, myös tuhota koko ihmiskunnan. Matkan varrella tämä yhden miehen armeija lanaa satoja pahiksia.
Laaki ja vainaa
Huolimatta tuiki tavallisesta minäpersoona-ammuskelun juoniasetelmasta, Iron Stormin tunnelma, toteutus ja yksityiskohdat antavat sille hieman vakavamman sotapelin tuntuman. Flashpoint saati Rainbow Six se ei ole, mutta präiskeessä on paljon kouriintuntuvampaa kalmanhajua kuin jossain Serious Samissa.
Helpoimmallakin vaikeusasteella Anderson heittää henkensä tarkkuuskiväärin pääosumalla laakista, ja kestää vastaaviin peleihin verrattuna melko vähän kuritusta. Varsinkin jos viholliset sattuvat osumaan onnekkaasti, sillä vahinko riippuu siitä, mihin kohtaan sattuu. Vaikeimmalla tasolla jo pari lihashaavaa tietää matkaa manalaan.
Välinäytösten asemasta pelaaja kuljettaa Half-Life-tyyliin juonta itse. Pienenä avustuksena toimii tukikohdasta jatkuvassa radioyhteydessä oleva tiedustelu-upseeri, joka antaa pahemmissa paikoissa vinkkejä ja neuvoja. Puzzleja on armollisen vähän, ja ne harvatkin ovat järkeenkäypiä, pelin kulkuun liittyviä ongelmia, eivätkä keinotekoisia, ärsyttämään tehtyjä hidasteita. Maailma on villistä perusideastaan huolimatta uskottava, ja imee mukaansa yhä syvemmälle pelin edetessä. Ja sehän näissä räiskinnöissä on tärkeintä.
Hiipien kimppuun
Ensimmäinen tehtävä tai kenttä, jossa Andersonin pitää vyöryttää juoksuhauta ja bunkkeri toisensa jälkeen, antaa liiankin toiveikkaan kuvan Iron Stormista. Siinä on vielä ajoittain taistelutovereita rinnalla (heitä ei voi tosin käskyttää), mutta hyvin pian peli muuttuu tyypilliseksi yksinäisen teurastajan ristiretkeksi kokonaista vihollisarmeijaa vastaan.
Mielikuvitusta hyvin ja uskottavasti suunnitelluista kentistä ei puutu. Saksalaisen pikkukaupungin katutaisteluista vankileirille, maanalaiseen asetutkimuskompleksiin ja jopa mammuttimaiseen panssarijunaan sijoittuvat kentät eivät pitkästytä.
Armottoman tarkasti laukovat viholliset eivät ole turhaa tykinruokaa. Ne osaavat perääntyä, jäädä väijyyn, suojautua ja heittää käsikranaatteja kulmien taakse. Koordinoitu ryhmätyö tai selustaan kiertäminen niiltä ei sentään onnistu. Muilla kuin helpoimmalla vaikeusasteella on syytä varautua erittäin varovaiseen, suunniteltuun etenemiseen tai kaikkien aikojen pikalatausrumbaan. Semminkin kun monilla vihollisilla tuntuu olevan kilometrin päähän näkevät silmät niskassa. Usein hiippailu ja taistelun välttäminen, tai vaimennetun pistoolin ja leukun käyttäminen on terveellisempää kuin soitellen sotiminen. Sam I am - not.
Paras piirre vihollisen tekoälyssä on yllättäen tekoälyn katoaminen. Muut kuin eliittijoukot menettävät rynnäkön ja tulen alla hermonsa, ja osumatarkkuus tippuu dramaattisesti niiden räiskiessä paniikissa lonkalta. Tarkk'ampujat ja erikoisjoukot sen sijaan ovat aina kylmän armottomia.
Kaasua, luutnantti Anderson
Myös asevalikoimassa on tavoiteltu hieman tavallisesta räiskinnästä poikkeavaa otetta. Ulkoilmataisteluissa paras työkalu on näissä peleissä nyt jo standardiksi tullut tarkkuuskivääri. Muuta repertuaaria ovat erilaiset pistoolit, konepistoolit, haulikot, rynnäkkökiväärit ja raskaammat aseet. Vaikka sinko ja kranaattikivääri löytyvätkin, niiden sangen rajallinen ammusvarasto pitää huolen siitä, ettei taistelusta tule sinkohippaa. Itäjoukkojen automaattiraketinheitin on hiukan liikaa.
Tulitaistelun kuolettavuudesta johtuen käsikranaatit ovat Iron Stormissa avainasemassa. Olisi itsemurhaa rynniä huoneeseen vihollisen puolijoukkueen sekaan nakkaamatta kranua edeltä. Tavallisen lisäksi kranaatteja on myös rypäle- ja kaasuversioina. Ja mikä mukavinta, kaadetun vihollisen aseet ja ammukset myös jäävät poimittaviksi.
Lippaallisen tyhjentyessä se pitää vaihtaa. Koska tämä vie jonkin verran aikaa, lataaminen tai lipastaminen tuo Mafian tapaan tulitaisteluihin mukavasti yhden taktisen aspektin lisää.
Monia alan pelejä vaivaavaa ihmismechi-ilmiötä on rajoitettu. Anderson ei voi kantaa mukanaan kaikkia mahdollisia astaloita ja torrakoita, vaan jokaista asetyyppiä (puukko, pistooli, haulikko, kivääri, rynnäkkökivääri/raskas ase, kranaatti) yhden kutakin. Jo tästä syystä sinkoa ei tule kanniskeltua muuten kuin eri tarpeeseen, sillä jonkinlainen rynkky on lähes välttämätön yleisase. Liekinheitinkin kuulemma on, vaikken ole sitä vielä viimeisen kentän loppupuolellakaan löytänyt. Gatlingit ja muut vitsit voi unohtaa suosiolla.
Rokkaa pilkkuun asti
Teknisesti Iron Storm on hyvää keskitasoa. Sodan runteleman maailman synkkä tunnelma välittyy erinomaisesti. Ihmisten animaatio on tasokasta ja yleisesti ottaen sulavaa, mutta muuten hiukan vähäpolygonista ja -tekstuurista mallinukkien marssia.
Äänissä Iron Storm loistaa. Musiikkia ei ole, mutta ympäristön äänet, askeleet, vihollisten rupattelu, korvissa vinkuvat ja ilkeästi napsahtelevat luodit luovat draamatunnelmaa paremmin kuin mikään militäärimusiikki. Thiefin tai System Shockin tasoon ei päästä, mutta papukaijamerkki muuten hyvästä suorituksesta.
Kuten näiden arvosteluversioiden kanssa aina, moninpeliseuraa on paha löytää. Periaatteessa Iron Stormissa on deathmatch, tiimideathmatch ja lipunryöstö kuudelletoista pelaajalle.
Mikään klassikko tai genrensä merkkipaalu Iron Storm ei ole, mutta yksi niistä harvoista ammuskeluista, jotka jaksaa ja haluaa pelata ilolla loppuun asti. Tunnelmaa ja siellä olon tuntua lisäävät riemastuttavat pienet yksityiskohdat, kuten vihollisen suolaaminen oven tai ohuen väliseinän läpi, pitävät huolen siitä, että meno pysyy päällä. Tarjolla takuurytinää muutamaksi illaksi, mikä on ihan tarpeeksi.
86
