Roberta Williamsin menestyseepos King's Quest sen kun porskuttaa, sillä Grahamin perheen tarina jatkuu jo kuudennen kerran. Tällä kertaa valokiilassa on Grahamin poika Alexander ja hänen naisenhakumatkansa.
Naisia hankitaan charmilla ja komeilla autoilla, ja sitä ensimmäistä söpöllä pikku Alexanderilla riittää. Nyt tarvitaan kuitenkin järeämpiä keinoja, sillä paha suurvisiiri on kaapannut Alexanderin mielitietyn, Cassiman, torniinsa ja aikoo naida hänet saadakseen näin haltuunsa koko vihreiden saarten valtakunnan. (Ihan kuin tämä olisi kuultu joskus ennenkin.)
Onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella?
Vihreiden saarten valtakunta on mitä mielenkiintoisin maailma, sillä siellä asuu porukkaa aina siivekkäistä enkeleistä manalan valtiaaseen. Näin hajanaisen kansan on hyvin hankala viettää rauhanomaista rinnakkaiseloa, mutta Cassiman isäpappa onnistui siinä hallituskautenaan melkoisen hyvin.
Mutta kun paha visiiri murhasi ensin sekä Cassiman äiskän että iskän ja lukitsi vielä tytön tornikammariin alkoivat eri saaret suunnitella sotaa keskenään. Alexanderin tehtävänä on estää saarten välinen sota ja hommata torniin vangittu neitonen vapaaksi, tai itse asiassa avioliiton kahleisiin. (Suo siellä, vetelä täällä).
Neljä isoa ikonia
Käyttäjäliitynnän minimointi etenee: kontrollisysteemi on nyt typistetty neljään eri toimintoon: kävele, katso, käsittele ja puhu. Ammattiseikkailijoille tarkoitettu katso-toiminto on mukana silmänlumeena, sillä jos esineen huomaa jo omilla silmillään, ei tirkistelyikoni paljon uutta tietoa anna. Lisää toimintamahdollisuuksia on inventaarioikkunassa, ja esimerkiksi joillekin inventaarion kamoille voi puhuakin.
Puhumiseen ei voi sen aloittamisen jälkeen vaikuttaa: henkilöt jorisevat vuorosanansa ilman sen kummempia valinnan mahdollisuuksia.
King's Questit ovat puhdasotsaista satufantasiaviihdettä, ja ehkä juuri tämä ominaisuus on tehnyt niistä Sierran suosituimpia pelejä tässä rikosten ja korruption täyttämässä maailmassa. Kaikkia ei Grahamin ja jälkikasvunsa "ole kiltti kaikille" -tyyli miellytä, joten pistimme Alexanderia ohjastamaan kaksi pelimiestä.
Kliseinen satukirja
Aleksander Grahamin seikkailu vihreiden saarten valtakunnassa on äärettömän tylsää puuhaa, sillä koko peli on käytännössä vain paikasta toiseen hyppimistä ja esineiden hankkimista, jotta pystyisi hankkimaan jonkun toisen esineen edellisen tilalle. (So what else is new? _toim.huom.)
Seikkailun tapahtumatkin ovat niin kliseisiä kuin vain olla voi. Matkalla törmätään satuolentoihin, joille täytyy tehdä joku satuun liittyvä palvelus: Pedolle pitää viedä Beauty vaimoksi, Minoksen labyrintistä täytyy tappaa paha minotaurus ja... varmaankin ymmärrätte perusidean.
Kaiken kukkuraksi ongelmat ovat epäloogisia ja erityisen ärsyttävää on se, että kaikki täytyy tehdä tarkassa järjestyksessä. Miksi ihmeessä vesipisaroita ei voi ottaa mukaansa, ennen kuin on onnistunut hankkimaan muut loitsuainekset? Tai milläköhän perusteella kuolleiden valtakunnan portinvartija mahtaa pitää hallussaan juuri sen pahan visiirin arkkuun sopivaa avainta?
Ja kun vielä niihin #$!":n kerrasta poikki -ongelmiin törmää kerran viidessä minuutissa! Seurauksena viikatemies heilauttaa työkaluaan, ja niinpä kerran toisensa jälkeen seurataan samaa kuolinanimaatiota, jossa Alexander matkaa kuolleena kuolleiden valtakuntaan. Semmoinen oho!-toiminto olisi poikaa. (Käytä Restore-optiota, jota on suhteellisen nopea. _toim.huom.)
Kaiken kruunaa Alexanderin ja Cassiman ällösiirappinen suhde, joka on suoraan revitty jostain amerikkalaisesta B-sarjan saippuaoopperasta. Ujo tyttö tornin vankina, jonka paha setä aikoo naida _ Garg!
Grafiikka sentään on kohtalaisen kaunista, mutta silti joku ärsyttää. Onko syy siinä, että tyylillisesti se on aivan liian salaatinomaista, eli värejä kyllä löytyy, mutta värisudin haltijalla ei ole ollut sävysilmää lainkaan. Kun kerran grafiikkaan on uhrattu 18 (kyllä, kahdeksantoista) megaa levytilaa, oltaisiin se saman tien voitu täyttää laadukkailla kuvilla, eikä nykyisen kaltaisilla söhellyksillä. (Seuraavaksi: Ossi ei pidä pakkauksesta eikä levykkeiden muotoilusta _toim.huom)
Alkuintron antama mahtava tunnelma häipyy noin mikrosekunnissa pelin aloittamisesta sankarin aloittaessa "seipäitä on nielty parikin" -animaatiorutiininsa. Animaatio sitä paitsi kärsii yhä vanhasta perspektiivivirheestä, joka oli onnistuttu korjaamaan sekä Glory kolmosessa että Laura Bow kakkosessa, mutta jäänyt syystä tai toisesta tähän uusimpaan.
Kuten isänsä, myös Alexander on mitä ärsyttävin pehmo, joka ei uskalla sanoa vastaan yhdellekään pahalle jätkälle, vaan lipoo niin että kohta luulisi miehen kielen kuluvan puhki. Esimerkiksi puhuessaan prinsessansa siepanneelle suurvisiirille Alexander esittää Suomen ulkoministeriön lausuntojen kaltaisia "otamme osaa, valitamme syvästi ja toivomme, että tilanne paranee pikaisesti" -repliikkejä. Glory-sankari olisi pistänyt jo aikoja sitten sapelia suolistoon tai hiippaillut yön varjoissa ikkunasta immen kammariin.
Jostain kumman syystä löysin sieluni syvyyksistä sen verran tarmoa, että jaksoin pelata pelin hampaat irvessä läpi. Muutaman illan urakka ja mielestäni hukkaanheitettyä aikaa, sillä peli ei parane missään vaiheessa.
Subjektiivisesti ottaen King's Quest 6 osoittaa selvää tasonlaskua Sierran kaltaiselta laadukkaalta pelitalolta. Epäloogisia ongelmia ratkottaessa ei kliseiden täyttämää maailmaa kauaa jaksa tarpoa. Tai ehkä en vain ole King's Quest -tyyppiä.
79
