Aiemminkin heikkotasoista roskaa julkaissut GMX Media ylittää itsensä ja päästää markkinoille sellaisen seikkailumaailman pedon, että pelialan pyhimykset kääntyvät haudoissaan. Legacy on kokoelma kaikkia niitä syntejä, joista ei selvitä Ave Mariolla, vaan joudutaan suoraan pelihelvettiin kulkematta lähtöruudun kautta.

Blade Runnerista ja Johnny Mnemonicista ideat sekä maisemat kaapannut Legacy kertoo Ren Silver -nimisestä naisetsivästä, joka selvittää mielikuvituksellisesti nimetyssä Big Cityssä maailmankaikkeuden valloitukseen tähtäävää salajuonta. Tämä, kuten muutkin taustat, pitää lukea pelin nettisivuilta, sillä pelatessa ei tarinaa suostuta avaamaan. Pelaaja heitetään tylsästi kuvitettuun maailmaan ja sitten aloitetaan kaiken päämäärätön naksuttelu.

"Vodka, vodka ruulz"

Stalingradin piiritykseen sijoittuvassa introssa kaksi venäläistä sotilasta keskustelee bunkkerissa vodkan hienouksista antaen esimakua siitä hämmennyksestä, jota pelaaja Legacyssa kohtaa. Asioita läiskitään naamalle, mutta syy, puhumattakaan seurauksesta, on aina epäselvä.

Parin sadan vuoden pituisen aikahypyn jälkeen siirrytään vuoteen 2138, jolloin Renin toimittajakaveri kaapataan ja tarina alkaa edetä kuin raiteilta karannut resiina: hitaasti, ilman järkevää reittiä. Hahmot jäävät persoonina yhtä torsoiksi kuin tarinakin.

Surkea animointi, Kroatian kaduilta kaapatut ääninäyttelijät, heikko tarinan kuljetus, naurettavat äänet ja ruma päähenkilö ovat vain pintaraapaisu siitä perinnöstä, jonka Legacy jälkipolvilleen sysää. Juonessa tuntuu olevan jatkuvuusongelmia, sillä välillä uudet alueet aukeavat ilman mitään selitettävää syytä, eikä edes Renin taskussa kulkeva lokikirja osaa aina taustoja selvittää. Muutoinkin pelaaminen tuntuu takaperoiselta: pelissä harvoin edes tietää mitä seuraavaksi tulee tehdä, mutta kaikkien esineiden ja paikkojen naksuttelu sysää aina tarinaa nykäyksen eteenpäin. Lokia lukiessa selviää, mitä tuli tehtyä.

Ren kuljettaa päiväkirjansa lisäksi taskuissaan vain noin viittä esinettä kerrallaan, jolloin puzzlet ovat epäloogisuudestaan huolimatta helppoja. Kädessäni oli myrkkyluodeilla ladattu revolveri ja edessä jättiläismäinen, pökkelösti animoitu polygonirotta. Tähtäsin siimahäntää ja käskin aseen laulaa, mutta Ren totesi venäläisesti murtaen: "Sje ompvi epäljoogista."

Loogista sen sijaan oli, että tämä 40 kilon kierosilmäinen kukkakeppi heittää ison moukarin rotan päällä olevaan kattoon, jolloin elukka murskautuu kattotiilien alle surkean animaation saattelemana. Tämä oli ainoa kerta pelin aikana, kun nauroin kyyneleet silmissä. Mutta kyyneleet olivat surua ja nauru epätoivoa täynnä.

Raiskataan nyt vielä musiikkikin

Niinä onnellisina hetkinä, kun pääsin Legacyn sulkemaan, sylkäisi se vielä viimeisillä voimillaan häiritsevän räp-kappaleen ulos sisuksistaan tekijöiden nimien saattelemana. Parhaassa tapauksessa peli kaatui tässä vaiheessa yksinään ja pahimmassa tapauksessa vetäisi muun koneen mukanaan limboon.

Ironisella tavalla olin onnellinen pelin lyhyestä läpipeluuajasta. En joutunut sietämään vähintäänkin kolmisen vuotta vanhoja grafiikkoja ja järkyttävää dialogia (sen suoltajista puhumattakaan) edes viikkoa, ennen kuin lopputekstit lävähtivät ruudulle.

Inhon ja väkivaltaiset tunteet poislukien Legacy: Dark Shadows jätti tyhjän olon. Miten näin amatöörimäinen tekele on ikinä läpäissyt julkaisukynnyksen? Henkitoreissaan vapiseva seikkailupelimaailma kokee Sam n' Max 2:n kuoleman, mutta tällainen ala-arvoinen, sanoin kuvaamattoman rasittavan järkyttävä, saksalaisittain scheisseksi kääntyvä läjä bittikuonaa ilmestyy pimeydestä kauppojen hyllylle.

Maailmassa ei ole oikeutta. Jokainen sekunti, jonka Legacya eteenpäin kituutin oli kuin rivakka saksipotku nivusille. En muista kärsineeni näin pahasti sitten ruotsin yo-kirjoitusten.