Mannapuuroa ja mansikkaa, juuri oikeenlaista kemiaa. Little King’s Story yhdistää onnistuneesti söpöpeliainekset strategiseen kokonaisuuteen.
Little King’s Story ei pitele kädestä, vaan asioita saa keksiä itse ja valintoja tehdä, toiminta palkitsee ja haastetta piisaa. Strategiapelissä rakennetaan valtakuntaa ja päätetään alamaisten elämästä, urasta ja kuolemasta. Pelkällä käden ojennuksella miekkamiehet lähtevät rynnäkköön.
Osa naapurikuninkaista toivottaa lapsenkasvoisen hallitsijan avosylin tervetulleeksi maahansa. Se on virhe. Ensin pikku kuningas lyö vihollisarmeijan, sitten kuninkaan, ottaa kuningattaren jalkavaimokseen ja puhdistaa maan omien kansalaistensa elintilaksi.
Vihollinen käteni osoittamassa suunnassa
Peli on läpeensä hyväntuulinen ja söpöäkin söpömpi. Jopa oksenteleva, juoppo kuningas on symppis. Jos kuuluu koulukuntaan, jonka mielestä kunnon peleissä on isot pyssyt ja korkea testosteronitaso, saa Little King’s Storyn sateenkaarimaailma silmät vuotamaan verta.
Valtakunnan keskellä on linna, joka on alussa vain mökkipahanen. Ympäröivästä kaupungista saa napin painalluksella alamaisia armeijaan. Oma maa on vehreä, naapurimaat usvaisia ja uhkaavia, kunnes paljastuvat liisaihmemaassamaisen kummallisiksi. Valtakunnassani kaikilla on kivaa ja pallopäät. Puillakin on niin lystiä, että ne keinuvat ikuisessa tuulessa yhteen tahtiin.
Mikään strategiapeli Little King’s Story ei ole, vaikka se lajityypistä aineksia lainaakin. Armeijassa on kourallinen miehiä, ja niiden komentaminen ei ole monimutkaista eikä oikeastaan monipuolistakaan. Enemmänkin peli on Pikminiä ja toimintaseikkailua monin maustein.
Miehet seuraavat kuningastaan marssimuodostelmassa, josta sotilaat ja muut mukaan huolitut käskytetään A-napin painalluksella etenemään kuninkaan rintamasuuntaan. Jos edessä on vihollinen, käydään kimppuun, jos taas esimerkiksi kuoppa, aletaan kaivaa.
Koko joukkoa tai pienempiä osajoukkoja ei voi komentaa kerralla, mutta ammattiryhmistä toiseen voi hypätä nopeasti, jotta saa jousimiehet tuliasemiin, ennen kuin lähettää jalkamiehet hyökkäykseen. Koko sotaväen saa vetäytymään takaisin muodostelmaan B-napin painalluksella.
Taisteluiden tärkein taktiikka onkin oikea-aikainen vetäytyminen. Pomoilla ja pikkuvastuksilla on selvät hyökkäyskuviot, ja käytöksestä erottaa, milloin offensiivi on odotettavissa. Silloin komennetaan joukoille taakse poistu, väistetään hyökkäys, siirrytään uuteen asemaan ja lähetetään porukka taas uuteen hyökkäykseen. Näennäisestä yksinkertaisuudesta huolimatta pomot ovat niin erilaisia, että vaihtelua on mukavasti. Tärkeää on myös ottaa taisteluun mukaan oikeat joukot.
Suloista sotataloutta
Raha ratkaisee, kun armeijaa haluaa kasvattaa ja kehittää. Talousjärjestelmä on yksinkertainen: sotasaalis ja tutkimusmatkoilta löytyvät aarteet ovat valtiontalouden ainoa tulonlähde. Esimerkiksi maanviljelijöiden tehtävä on kaivaa kuoppia kuninkaan tutkimusretkillä, ei kylvää siementä vakoon. Toisaalta, vaikka oma kuningaskunta ei tuota verotuloja tai muuta vaurautta, ei budjetissa tarvitse huolehtia muusta kuin armeijan kasvattamisesta.
Ensin rahoitetaan asunnot nostoväelle, sitten rakennetaan koulutuslaitokset, joissa nostoväestä voi kouluttaa sotilaita ja käsityöläisiä. Lopuksi rahoitetaan itse opetus. Kaikki tapahtuu välittömästi, kunhan rahaa löytyy. Kun valloittaa lisäalueita, saa tyhjää tilaa uusille asuinalueille ja uudenlaisille koulutuskeskuksille. Lisäksi ostoslistalla on muutama erikoisuus, kuten lehmätykit, jotka lennättävät sotajoukon nopeasti valtakunnan toiselle laidalle.
Uusiin rakennuksiin ja ammatteihin säästäminen toimii tehokkaana kannustimena, sillä uutta ja hyödyllistä on aina tähtäimessä. Valtakunnan kasvua nukkumalähiöstä maailman navaksi on hauska seurata. Strategisissa päätöksissä ei voi mokata, sillä naapurikuninkaat pysyvät omalla tontillaan ja rahaa saa kerättyä aina lisää.
Tutkimus- ja valloitusretkien lisäksi voi toteuttaa kansalaisten toiveita ja käydä nujertamassa astetta kovempia vihollisia ja pikkupomoja. Tekemistä on paljon, mikä on yksi Little King’s Storyn vahvuuksista. Tosin vapaus tuo myös vastuuta. Perusasiat neuvotaan, mutta paljon jää keksittäväksi ja löydettäväksi.
Jotain mätää Karkkimaassa
Little King’s Story ei käytä Wiimoten erikoisominaisuuksia. Osoittimen luulisi sopivan joukkojen komentamiseen, mutta käytössä on vain tatti ja nappi -ohjaus. Tekoäly voisi taistelukentällä vähän auttaa, sillä välillä joukot rynnäköivät niukasti vihollisen ohi, kun kuninkaan nenä osoittaa hiukan väärään suuntaan. Käyttöliittymä ei ole sujuvin mahdollinen. Joukkoja ei voi lähettää ammattiryhmän kerralla hyökkäykseen, joten viidentoista miehen hyökkäys vaatii yhtä monta napinpainallusta. Ongelma ei ole niin paha kuin kuulostaa, mutta aiheuttaa suuremmassa armeijassa jatkuvaa naputusta.
Samaan syssyyn voisi marista joukkojen onnettomasta suunnistustaidosta. Tykkimiestyhmillä tampioilla on poikkeuksellinen taito jäädä kiinni pikkuesteisiin. Pahimpia ovat rappuset. Koko armeijan onnistunut porrasmanööveri vaatii kuninkaalta täydellistä navigointia. Ei ole hauskaa joutua taisteluun, jos puolet joukoista hakkaa päätään seinään parin metrin päässä. Alun jälkeen tyhmyydestä ei ole onneksi vaivaa, sillä rahalla armeijalleen saa opetettua uusia muodostelmia, kuten – herranjestas – jonon.
Pehmeän alun jälkeen vaikeustaso nousee nykystandardein haastavaksi, paikoin jopa vaikeaksi. Armeijan saa kuolon kieliin kohtaaminen kahden jättiläiskanan kanssa. Pomotaisteluista tulee ensimmäisillä kerroilla yleensä köniin, ja mahtuupa kööriin myös karmein pomo pitkään aikaan: möhkälemäinen kuningas Shishkebaboo.
Haluaisin tietää, mitä suunnittelupalaverissa on pohdittu Shishkebaboota tehdessä. En ymmärrä, miksi vaikealle loppuvastustajalle annetaan kyky parantaa itseään. Jos se vielä koepeluunkin jälkeen tuntuu hyvältä idealta, kannattaisi miettiä, antaako taidon pomolle, jonka kukistaminen nojaa tuuriin. Jos idealle ihmeen kautta näytetään lopuksi vihreää valoa, voisi sen edes tehdä ilman kymmeniä kertoja toistuvaa välianimaatiota, jota ei voi ohittaa.
Musiikiksi on kelpuutettu vain maailman parasta, koska Ludwigin ja muiden vekkuleiden käyttäminen on kätevästi ilmaista. Soundtrack on kuluneissa biisivalinnoissaan kuin ostos-tv:n kokoelmalevy, mutta toisaalta kuningas–valtakunta–alamaiset-asetelmaan klassinen klassinen sopii hienosti. Bonuksena William Tell -alkusoitto ja Beethovenin yhdeksäs tuovat mieleen Kellopeli Appelsiinin.
Päivän päätteeksi (ehkä ylikin, sillä Little King’s Storyyn saa helposti uppoamaan yli 20 tuntia) kyse on vuoden parhaasta Wii-pelistä. Pikku kuningas ammentaa monesta genrestä, joten on helppo keksiä yksityiskohtia, joita olisi voitu tehdä syvällisemmin. Koska kokonaisuus on sopivan monipuolinen ja palkitseva, ei voi olla kuin tyytyväinen. Perinteisiä pelejä Wii juuri kaipaa.
90
