Lode Runner elää ja voi hyvin. Vuonna 1994 se sai ylleen koreamman ulkoasun ja nyt toisessa tulemisessaan se siirretään 3D-aikaan. Mutta onko vanha taika enää tallella?
Ei ole helppoa olla Jake Peril. Kultaa tekisi mieli, mutta se on piilotettu niin pahuksen vaikeisiin paikkoihin ja kaiken lisäksi vielä häijyt munkit juoksevat koko ajan perässä haluten vain pahaa. No, onneksi munkit voi sentään haudata maahan, tuhota tai räjäyttää, vaikkakin ne heräävät lähes heti henkiin jatkaakseen kiusantekoaan. Ei ole Jaken elämä helppoa, ei.
Uuteen aikaan
Lode Runner 2 tuo mukanaan todellisia uudistuksia. Entinen sivultapäin seurattava tapa pelata on vaihtunut nykyisin kovasti suosittuun 3D:hen eli kamera seuraa tapahtumia takaa yläviistosta. Samalla on peliin tullut yhtä kuvaruutua suuremmat kentät, sekä mahdollisuus ohjastaa Jake Perilin sijasta Jane Periliä. Jälkimmäisessä ainoa käytännön ero on siinä, että toisella hahmolla on pidemmät hiukset kuin toisella. Moninpelissä, uutuus sekin, siitäkin lienee tosin iloa, kun pelaajien hahmot erottaa toisistaan muutenkin kuin vaatteiden väristä.
Yksi tärkeä uutuus ovat high score -listat. Jokaisesta kentästä nimittäin pidetään Top 5 -ajoista kirjaa, ja niinpä ainoa kannustin pelaamiseen ei enää ole pelkkä kentän läpäiseminen, vaan nyt himotsee läpäisyä optimaalisessa ajassa. Näin kertaalleen läpipelattujen kenttien mielenkiinto pysyy yllättävänkin paljon kauemmin yllä, kun kunnianhimo alkaa jyllätä ja listan kärkisijat häämöttävät.
Muuten on Lode Runnerin perusideat pidetty ennallaan. Yhä kerätään maastosta löytyviä arvoesineitä ja yhä pelaajan kiusana ovat ilkeät munkit, jotka tappavat koskettamalla, eikä pelaaja vieläkään voi tehdä muuta kuin kuoppia maahan. Sopivasti kuoppia käyttämällä voi tehdä kulkureittejä alemmille tasoille tai ikäviä yllätyksiä perässä juokseville munkeille.
Kaikki munkit eivät tosin juokse perässä. Siniset munkit kulkevat aina samaa reittiä pelaajasta välittämättä, purppurat lähtevät perään, jos tämä tulee liian lähelle, mutta mustat juoksevat koko ajan perässä eivätkä välitä mistään muusta.
Pähkinöitä kerrakseen
Pelissä on viisi eri maailmaa (+ tutoriaali), joissa kussakin on parisenkymmentä kenttää. Tarkoituksena on pelata kaikki maailmat läpi, mutta mikäli kärsivällisyys tai taidot eivät riitä, voi pelin aloittaa minkä tahansa maailman mistä tahansa kentästä. Kaikki maailmat alkavat helpoilla kentillä ja vaikeutuvat loppua kohden. Huonona puolena on se, että kunhan pelin jujut alkaa oppia, jokaisen maailman 5_6 ensimmäistä kenttää ovat liian helppoja, joten totista pelaamista jää vähemmän. Toisaalta taas loppukentät ovat sitten siinä määrin kiperiä, että niiden ratkaisemiseen saa vaivata harmaata massaa pitkään ja hartaasti.
Mikäli on sitä mieltä, että viidessä maailmassa ei silti ole riittävästi pelaamista, voi pelin mukana tulevalla kenttäeditorilla tehdä kenttiä niin paljon kuin sielu sietää. Mikään ergonomian ja helppokäyttöisyyden huippu editori ei tosin ole.
Grafiikka ei Lode Runnerissa juurikaan ole edellisestä versiosta kehittynyt. Se on edelleen pientä, ihan nättiä ja toimii riittävän hyvin. Äänimaailma on mitäänsanomaton, mutta ei sekään millään lailla hermoille käy. Munkkien mölinä jopa nostaa joskus hymyä huulille.
Possumunkki ja pieni kahvi
Kunhan Lode Runner 2:n uuteen kuvakulmaan ja kontrolleihin tottuu, löytyy alta se sama vanha fiilis: rehellistä puzzle-henkistä menoa alati vaikenevassa ympäristössä. Välillä aivot raksuttavat niin, että heikompaa hirvittää, mutta hauskaa on koko rahan edestä. Olo on melkoisen euforinen kun vihdoin ja viimein onnistuu ratkaisemaan kentän, jota on tahkonnut parikin tuntia. Toisaalta olo on melkoisen maassa kun pitkällisen kikkailun, ajattelemisen, tuurin ja taiteilun jälkeen törmää vahingossa munkkiin, juuri kun on enää yksi kultakimpale jäljellä. Mutta siitäkin aiheutuva raivo kohdistuu lähinnä omaan töppäilyyn, eikä pelin ärsyttävyyteen. Niinhän sen kuuluukin olla, vaikkei nykyisissä peleissä niin enää useinkaan ole.
Täytyy myöntää, että uusi kuvakulma oli aluksi pienehkö järkytys, mutta jo pienen pelailun jälkeen huomasi, että loppujen lopuksi huoli olikin turhaa. Uuden kuvakulman avulla on puhallettu uutta henkeä vanhaan ideaan, ja peli tuntui taas pitkästä aikaa tuoreelta ja hauskalta.
Lode Runner 2 ei edes yritä olla mitään ihmeellistä. Se on vain yksinkertainen, monipuolinen puzzlepeli hyvällä pelattavuudella ja perinteiden velvoittamalla meiningillä. Eikä enempää tarvitakaan, eihän?
84
