Fantasia ja kyberpunk ovat mielenkiintoisia, mutta lähes puhkikuluttuja peliaiheita. Norjalaisen Funcomin uutuus kuitenkin todistaa, että taitavissa käsissä vanhoistakin aineista saa aikaan maittavan sopan.
Muutaman sadan vuoden kuluttua maailma on muuttunut kirjallisuudesta tunnetuksi kyberpunk-yhteiskunnaksi. Ihmiset pakkautuvat massiivisiin kaupunkeihin etsimään parempaa tulevaisuutta.
Kaupungin kutsu viehätti myös 18-vuotiasta April Ryania, joka karkasi kotifarmiltaan ja matkusti Newportiin opiskellakseen paikallisessa taidekoulussa. Nyt April on jo asettunut paikalliseen asumuskommuuniin ja saanut hankittua työpaikan maalausopiskelujensa tueksi. Elämä näyttää asettuvan omiin turvallisiin uomiinsa, mutta öisin April alkaa nähdä häiritsevän todentuntuisia unia.
Eräänä päivänä kaikki muuttuu. Unista tutut näyt alkavat ilmestyä Aprilille myös päivällä, täydessä valvetilassa. Paikallinen kylähullu väittää pystyvänsä selittämään, mistä oikein on kyse. April saa kuulla, että hänen unensa ovatkin täyttä totta ja hän vain siirtyy nukkuessaan toiseen rinnakkaismaailmaan, Arcadiaan. Tämän keskiaikaisen fantasiamaailman ja tuntemamme todellisuuden rajat ovat alkaneet rakoilla ja kohtalo on valinnut Aprilin korjaamaan asian. Vastentahtoinen sankaritar sysätään matkalle, josta ei ole enää paluuta tavalliseen arkielämään.
Vanha taipuu uudeksi
Jos juonikyhäelmän perusta kuulostaa kliseiseltä, se johtuu vain siitä, että se todella on nähty jo tuhanteen kertaan. Liian usein muuten hyvätkin seikkailut ovat kaatuneet siihen, että maailmaa on jälleen kerran ollut pelastamassa vikisevä teinipoika jostain perähikiän nummilta. Mutta onneksi ei kuitenkaan tällä kertaa.
Funcomin porukka on saanut hengitettyä peliinsä niin vahvaa uskottavuutta ja suurta tunnetta, että juonen peruslähtökohdat muuttuvat vahvuuksiksi. Juonessa riittää käänteitä ja liikettä loppuun asti, eikä pelaaja missään vaiheessa pääse kyllästymään. Mukana on paljon erilaisia vaikutteita muun muassa vanhoista ja vakavista kansansaduista, fantasiasta ja kyberpunkista. Vaikka soittajia on monia, tahti pysyy silti koko ajan vahvana. Paikoitellen mukana on jopa pieniä kauhuelementtejä, ja pelistä löytyy ehkä pelottavin näkemäni tulkinta tutusta Hannu ja Kerttu -teemasta. Pelin aikaansaamat tunneskaalat vaihtelevat ahdistuksesta iloon ja jos ei nyt aivan suruun, niin ainakin jonkinlaiseen haikeuteen. Ja tähän eivät kovin monet pelit pysty. Toki tarinassa on heikotkin hetkensä, mutta onneksi ne jäävät hyvin vähiin.
Suuri ansio onnistuneesta ja vahvasta tunnelmasta kuuluu uskottavalle päähahmolle. Aprilista on saatu luotua elävä nuori nainen, jonka kohtalosta alkaa hetken kuluttua ihan oikeasti välittää. Hänen elämässään on iloja ja suruja kuten kenen tahansa oikean ihmisen elämässä. Hän ei tunne pelkkää päätöntä vihaa ja angstia tai ole vastaavasti ylikiltti, kuten pelisankareilla on liian usein tapana. Pelkän mustan ja valkoisen lisäksi käsikirjoittajat ovat muistaneet käyttää myös niiden välissä olevia harmaita sävyjä. Näin lopputulos on paljon totuttua teinilogiikkaa aikuismaisempi ja onnistuneempi.
Helppoa ja vaikeaa
Mukaansatempaavan juonen lisäksi hyvä seikkailupeli tarvitsee myös kiinnostavia ongelmia. Suurin osa The Longest Journeyn pulmista on tällaisia, mutta virheitäkin on silti eksynyt matkaan. Muutamassa kohdassa ratkaisuun tarvittava esine on piilotettu niin ihmeellisen epäloogiseen paikkaan, että pelaajalla ei ole mitään syytä etsiä sitä oikeasta paikasta. Tällaisistakin kohdista kyllä selviää pitämällä vain silmänsä koko ajan auki.
Käyttöliittymä on omalta osaltaan suunniteltu niin, että se ei rajoita peliä liikaa. Kohdetta napauttamalla esiin tulee valikko, josta löytyvät katselu-, puhumis- ja käyttötoiminnot. Tilanteesta riippuen menun toiminta vaihtelee tästä hieman, joskus joitain toimintoja voi käyttää eri tavalla, joskus kaikki eivät ole tarjolla. Hiiren oikealla napilla esille ponnahtavan inventaarion esineitä voidaan käyttää muun muassa toisiinsa tällä samalla systeemillä. Melko yksinkertaiselta vaikuttava käyttöliittymä tarjoaa yllättävän paljon mahdollisuuksia ja se ei tule tärkeimmän, eli tarinan, tielle.
Yleisesti pulmien taso on varsin viihdyttävä, vaikkei ehkä täydellinen. Peliä ei myöskään voi sanoa kovin helpoksi, sillä tämän tästä eteen tulee kohtia, joista ei tunnu olevan minkäänlaista ulospääsyä. Tähän syynä on pelin tarkka lineaarisuus, jossa tietyt asiat täytyy hoitaa ennen toisia. Näin esimerkiksi loppupuolella, jossa tietty tärkeä esine ei ilmesty paikalle ennen kuin eräs toinen asia on hoidettu. Tällä on myös etunsa, koska pelaaja ei voi unohtaa jotain tärkeää asiaa ja joutua myöhemmin palaamaan sitä varten vanhempaan tallennukseen. Haittana pelaaja joutuu helposti totaalisen jumiin, eikä pelissä näytä olevan mitään tekemistä. Tällainen demoralisoi helposti lopettamaan koko pelin tylsänä.
Osin ehkä hetkittäisten paikoilleen juuttumisien ansioista The Longest Journey on virkistävän pitkä peli. Peli on jaettu kolmeentoista kappaleeseen, joihin kuhunkin kuluu hyvä määrä aikaa. Itse väänsin peliä enemmän ja vähemmän aktiivisesti lähes kahden viikon ajan. Kokopäiväpelaamisella tämä aika varmasti kutistuisi jonnekin neljän tai viiden päivän tienoille. Joka tapauksessa tarinan huolellinen ja verkkainen rakentaminen on nautittavaa seurattavaa ja on hienoa nähdä, että peliin on saatu pituutta ilman turhia sokkeloitakin.
Myrskyn silmässä
Ulkoasultaan The Longest Journey luottaa jo Alone in the Darkista tuttuun tapaan istuttaa kolmiulotteiset hahmot kaksiulotteisiin taustoihin. Kuvakulmia ei kuitenkaan keikutella yhtä ahkerasti ja peli näyttääkin enemmän hieman viritetyltä perinteiseltä 2D-seikkailupeliltä. Hyvä näin, sillä lopputulos on erittäin näyttävä.
Kaksiulotteiset taustat ovat parhaimmillaan todella kauniita, ja seikkailun eri tapahtumaympäristöt on saatu taiottua hienosti eloon. Kolmiulotteisuutensa ansiosta hahmot voivat tulla todella lähelle kameraa ja lopputuloksesta tulee erittäin elokuvamainen. Hahmojen ja taustojen yhteispeli toimii saumattomasti yhteen, mistä paras esimerkki on ehkä myrskyävällä merellä kyntävä laiva. Alus ja kaikki siinä olevat hahmot keikkuvat merenkäynnin tahdissa todella aidon oloisesti. Ympäristö on yksi vaikuttavimmista koskaan peleissä näkemistäni ja pelaaja todella tuntee olevansa myrskyävällä merellä tuulen armoilla. Juoni kuljettaa sankaritarta muihinkin kiehtoviin paikkoihin, jotka kaikki on luotu näyttävästi.
Visuaalisen näyttävyyden tukena toimii erittäin kaunis äänimaailma. Tehosteet sopivat ympäristöön kuin nyrkki silmään ja tuovat sen eloon kuvaakin paremmin. Erikoismaininnan ansaitseva musiikki on massiivista ja dynaamista klassista kuoro- ja orkesterimusiikkia, joka luo peliin oman vahvan eeppisen tunnelmansa. Äänenvoimakkuus kannattaa pitää lujalla, jotta musiikin hiljaisemmatkin kohdat pääsevät oikeuksiinsa.
Auraalista puolta täytyy hehkuttaa vielä sen verran lisää, että pelissä on ylivoimaisesti parhaat koskaan kuulemani ääninäyttelijät. He luovat omalta osaltaan hahmoista uskottavia ja mielenkiintoisia. Testiversion lopputekstit olivat vielä ruotsinkieliset, joten niissä oli listattu vain pohjoismaisen version ääninäyttelijät. Voisin kuitenkin vannoa, että sivuosassa on mukana Matrixin Morpheuksen roolista tuttu Laurence Fishburne. Saatan tietysti olla väärässäkin. Hyvien näyttelijöiden ääniä on tarpeen tullen osattu myös jälkikäsitellä mainiosti, mieleenpainuvin on jättimäisen lohikäärmeen matalalla bassojyrinällä säestetty syvä kurkkuääni. Subwooferin omistajat pääsevät muutenkin nauttimaan pöytää tärisyttävistä tehosteista.
Kokemisen arvoinen
Kokonaisuutena The Longest Journey on erittäin tyylikäs paketti, johon on selvästi panostettu paljon. Yksityiskohtiin on kiinnitetty riittävästi huomiota ja rahaakaan ei ole säästelty, sillä laadukkaat ääninäyttelijät tuskin ovat halpoja. Kuluneista lähtökohdista ponnistava juoni on kiehtova ja myös dialogit on kirjoitettu hyvin. Pelissä on erittäin paljon keskustelua, mikä auttaa omalta osaltaan pelaajaa ymmärtämään maailmaa ja hahmoja paremmin. Jonkun mielestä keskustelua saattaa olla jopa liikaa, mutta itse nautin hyvän dialogin seuraamisesta.
Pelissä on kyllä vikansakin, lähinnä lineaarinen rakenne ja siitä ajoittain aiheutuvat totaaliset paikoilleen jumittumiset. Ne eivät kuitenkaan pääse suuremmin sotkemaan suurta kuvaa, ja pelaaja todella elää sankarittaren mukana tämän pitkällä matkalla. Kun koko tarina vielä osataan lopettaakin hienosti, jättää peli jälkeensä iloisen, mutta samalla haikean tunteen. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen seikkailukokemus.
90
