Aloittaessamme roolipelaamista 1980-luvun alkupuolella kaverini ja minä emme tienneet niistä kovinkaan paljon. Mistäpä olisimmekaan tienneet, roolipelaaminen oli silloin harvojen harrastus ja pelien hankkiminen oli mahdollista vain ulkomailta.
Yksi ja minulle varsin luonnollinen tapa selvitä pulmasta oli tehdä pelit itse. Ensimmäinen aiheeseen liittyvä pelini oli kirjamuotoinen yksinpeliseikkailu, jonka eräs iso kustantaja melkein jopa julkaisi. Vahinko, ettei sen johtajien usko ihan riittänyt sellaiseen outoon peliin, olisivat nimittäin olleet edelläkävijöitä. Kahta vuotta myöhemmin julkaisi toinen talo ensimmäiset englannista käännetyt sooloseikkailut ja ne saavuttivat kohtalaisen suosion.
@Teksti:Ensimmäiset varsinaiset ropetyyppiset pelimme olivat eräänlaisia lautaroolipelejä. Pelaajilla oli edessään paperille piirretty luolien ja käytävien verkosto, jossa he kulkivat eteenpäin valitsemaansa reittiä. Minä pelinjohtajana kerroin, mitä he milloinkin löysivät tai kohtasivat ja välillä ratkaistiin taisteluita tai rotkonylityksiä nopanheitoilla.
Yksinkertainen on kaunista
Koska roolipelaaminen oli upeaa, päätin kokemuksiemme perusteella väsätä omaksi ja muiden iloksi ihan oikean roolipelin. Seuraavat viikot puuhailinkin Acireman kimpussa, mikä oli varsinainen omakustanne. Näin jälkeenpäin kun selailen sen koneella kirjoitettuja, kopioituja sivuja, se tuntuu niin kovin naiivilta ja yksinkertaiselta. Kai peli silti aikanaan täytti sen tehtävän, miksi sen julkaisin: opettaa roolipelaamisen alkeet niitä ennen tuntemattomille.
Mielestäni tuo päämäärä oli tavoitettavissa mahdollisimman yksinkertaisesti sen sijaan, että olisin koettanut luoda monimutkaisen, taulukoita vilisevän näennäisrealistisen systeemin. Tuskin olisin sellaiseen pystynytkään, koska alusta asti minulle roolipelaamisessa oli oleellista pelaamisen helppous ja vapaus. En ole koskaan jaksanut kiinnostua mielestäni turhista yksityiskohdista tai nippelitiedosta. Hyväksyn kyllä sen, jos joku haluaa pähkiä tunnin ajan varustekirjan ääressä miettien sitä, minkä kaliiperisen pistoolin ja millaisia ammuksia hän valitsee, mutta minulle se on yleensä vain pistooli. Ja jos valita täytyy, niin se enemmän vahinkoa tekevä.
Pelissä on kuitenkin hyvä pysyä hengissä. Jossain välissä sain käsiini ensimmäisen ulkomaisen roolipelini, Dungeons & Dragonsin. Sitä en koskaan pelannut (!), mutta luin sen moneen kertaan, ihailin sen kuvitusta ja sain paljon lisää tietoa roolipelaamisen perusasioista. Pidin tärkeänä käyttää omissa peleissäni tarpeeksi omia ideoitani, niin ettei kukaan voisi väittää pelejäni ainakaan D&D:n kopioiksi.
Aika kultaa nopat
Mutta, palataan vielä hetkeksi Korkeitten Vuorten Maahan. Pelasimme ensin Acireman eri versioita, sittemmin Miekka ja Magiaa vuosien ajan. Pelimme olivat yksinkertaisia, mutta jännittäviä ja viihdyttäviä. Tunnelma oli tärkeä tekijä seikkailuissamme.
Onneksi peliporukkamme muodostui jo tuolloin oikeanlaisista ihmisistä. He osasivat ottaa seikkailut tarpeeksi tosissaan ja keskittyä peliin ulkopuolisten virikkeiden sijasta. Kuultuani satojen pelaajien karmeita juttuja vuosien aikana, täytyy olla tyytyväinen porukkaamme. Meillä ei kukaan ole koskaan hakeutunut pelin aikana tv:n tai tietokoneen ääreen, vaan paneutuminen peliin on ollut kiitettävää. Silloinkin, kun omalla hahmolla ei ole mitään tekemistä.
Yksi syy pelaajiemme kypsään käytökseen on ollut ikä: kun aloitimme, nuorinkin meistä oli lähes täysi-ikäinen. En osaa ajatellakaan miten olisi käynyt, jos olisimme saaneet rope-innostuksen 12-13-vuotiaina!
Kuten kaikki vähänkään enemmän pelanneet, kaipaamme välillä noita kultaisia aikoja. Koska seikkaileminen oli uutta, tavallinen örkkikin oli pelottava vastus, lohikäärmeistä puhumattakaan. Taikuus oli outoa, loitsiminen jännittävää ja vihdoin viimeisestä luolasta löytyneet aarrearkut saivat tuntemaan todellista tyydytystä. Muistaakseni nopatkin antoivat tuolloin tulokseksi pelkkiä kymppejä... Paljon olisin valmis maksamaan, jos voisin vielä kokea noiden ensimmäisten seikkailujen tenhon ja sen todellisen jännityksen, joka pelissä väreili.
Valistusta kansalle
Samoihin aikoihin kohtalo johdatti minut Peliluolan kautta asemaan, jossa minulla oli jopa lievää vaikutusvaltaa alasta kiinnostuneihin lukijoihin. On ollut kovin rohkaisevaa kuulla vuosien varrella, kuinka jotkut ovat kertoneet saaneensa kipinän ropeltamiseen nimenomaan palstani parista. Kaikki työ ei siis ole mennyt hukkaan!
Asemastani huolimatta halusin alusta asti välttää esiintymistä minkäänlaisena ihmeguruna. Tiesin toki ropeista enemmän kuin keskimääräinen lukija, mutta eivät ne omatkaan kokemukseni mitään maailmaa kattavia olleet. Kuuntelin joskus itse silmät pyöreinä tuttujen Tosi Pelaajien juttuja peleistä, joita en ollut koskaan kokeillutkaan, hyvä kun joskus nähnyt.
Olen säilyttänyt tuon ruohonjuuritason ajattelun edelleen. Omasta tahdosta vai resurssien puutteesta johtuen, sitä en tiedä. Mielestäni roolipelaamisen pitää olla hauskaa ja tunnelmallista eikä mitään teknisten yksityiskohtien pilkunviilaamista. Suomessa on jo tarpeeksi kaikentietäviä vakavailmeisiä pikkuguruja, jotka onnistuvat tekemään ropekeskustelustakin akateemista vänkäämistä.
Pelottaa ajatellakin, millaisia psykoanalyyseja tai tekniikankursseja heidän vetämänsä pelit mahdollisesti ovat. Tuntuu, että joillekin ropeilukin on vain yksi keino päteä ja osoittaa omaa tietomääräänsä. Ja ainahan taulukkosaarnaajan voi ohittaa.
Myös tätä palstaa toimittaessani olen koettanut jatkaa maanläheisellä linjallani. Lähinnä olen keskittynyt roolipelaamiseen liittyvien erilaisten asioiden pohdiskeluun, koettaen olla viemättä juttua liian kuivaksi asiatekstiksi. Palsta, jossa poikkeuksellisesti kerroin hahmoni Henry Branchin elämästä, sai yllättäen eniten kiitoksia vähään aikaan. Jos sen tyylinen luettava kiinnostaa, koetan lisätä sen osuutta vastaisuudessa. Kerrottavaahan hahmojemme seikkailuista kyllä riittää vaikka kirjaksi asti.
