| Tapahtui viime jaksossa
Linnunrata, 3058. Kun Victor Steiner-Davion johti Sisämaailmojen joukot Tähtiliiton yhteisen lipun alla vastaiskuun Klaanien kotikonnuille, todisti Katrina Steiner, että suku on pahin. Käyttäen hyväkseen Victorin pitkää poissaoloa, Victorin sisko ja Lyyran Allianssin valtiatar Katrina kaappasi valtikkansa alle Kansanyhteisöjen liiton. Kaikki Victorin alamaiset eivät olleet vain nimellisesti lailliseen vallankaappaukseen tyytyväisiä. Vielä tuhat vuotta tulevaisuudessakin löytyy sydämelleen uskollisia miehiä ja naisia, jotka ovat lojaaleja loppuun asti. Vaikka juuri kukaan ei uskonut Victorin palaavan elävänä, häntä ei oltu vahvistettu kuolleeksikaan. Seurasi lukuisia kapinoita, kun uskolliset herttuat ja ruhtinaat kieltäytyivät yksiselitteisesti vetämästä uuden virallisen hallitsijan lippua salkoon. Kentares IV:n herttua Eric Scharpe julisti ensimmäisenä uskollisuutta Victor Davionille ja lukuisat muut planeetat seurasivat esimerkkiä. Ikäväksi Kentares IV:lle, Katrina päätti tehdä lojalistien esimerkistä varoittavan esimerkin ja käynnisti massiivisen invaasion. Vastarinta murskattiin, kansa orjuutettiin ja herttuan perhe murhattiin. Yhtä sotaretkiltä palaavaa poikaa lukuun ottamatta, jolla on nyt verikosto velvollisuutenaan, kansansa vapautettavana ja todistettavana, että hyviksiä ei pelolla hallita. |
Elämää suuremmat mechit tarvitsevat tuekseen elämää suuremmat tarinat tai ne romahtavat oman painonsa alle. Tätä eivät uusimman Mechwarriorin tekijät ole aivan sisäistäneet.
Taustatarina on aina ollut se, joka puhaltaa Battletechiin sielun, ja elävöittää sinänsä kreisin pelin tulevaisuuden ritareista mittavissa peltitoosissaan lähes kouriintuntuvan uskottavaksi. Menneet ovat kuitenkin ne Mechwarrior kakkosen eeppiset ajat, jolloin tietokonepelikin kosketti koko ihmiskunnan kohtalon ratkaisevaa Klaanien invaasiota Sisämaailmoihin. Tätä nykyä Mechwarrior-pelit näyttävät keskittyvän pienimuotoisiin paikallisiin kähinöihin, kuten sisällissotaan Kentares IV:llä.
Tämä on kaksipiippuinen juttu. Eeppisissä tarinoissa koko tulevaisuuden ratkeamisesta tuntee olevansa osa jotain suurta, ja kunnon asenteella ja yltiödramaattisella hehkutuksella saadaan pelaajalle jopa raamatulliset mittakaavat ylittävä hurmostila. Pienempään mittakaavaan on taas kätevämpi rajata tiivis, elokuvamainen juoni yhden ihmisen henkilökohtaisesta taistelusta, ja pelaajan samaistuminen saattaa käydä helpommaksi. Samoin tehtävien eteneminen saadaan helpommin tajuttavaksi jatkumoksi, kun ei koko ajan poukkoilla galaksin laidalta toiselle.
Taas sama juonikaava
Näin siis ainoastaan, jos tästä ihmiskohtalosta revitään kaikki irti, ja tässä Mechwarrior 4 epäonnistuu surkeasti. Siinä missä pitäisi revitellä oikein urakalla prinssi Dresarin verikostolla ja kunnialla tai kuolemalla, pelin tehtäväsikermä on sarja jokseenkin hengettömiä taktisia operaatioita. Alkuasetelma kostosta ja kunnian palauttamisesta on oikein mainio, ja ihan näytelmäelokuvaksi tehty alkunäytös isän sankarillisesta kuolemasta on koskettava.
Tätä draamaa ei kuitenkaan hyödynnetä enää varsinaisessa pelissä kuin nimeksi, ja alta paljastuu kokolailla samanlainen sarja tusinatehtäviä kuin keskinkertaisessa kolmososassa. Siinä missä kolmosen kampanja oli 20 tehtävää lyhyt ja mieleenpainumaton tarina, nelosen on 30 tehtävää lyhyt ja mieleenpainumaton. Dresarin tie käy tavallisen tarinan mukaan kuutukikohdan valtaamisen kautta sissisotaan planeetan pinnalle, jossa vastarintaliike vähitellen kasvaa ja yhdistyy. Matkan varrella nähdään melkoinen kirjo maisemia aina arktisesta autiomaahan ja vuoristosta soille.
Sissisota luo myös kätevän tekosyyn sotasaaliin keruulle, ja tätä on ilahduttavasti nelosessa järkeistetty. Raskaimpia mechejä alkaa siunaantua vasta pikkuhiljaa todelliseen tarpeeseen. Tekoälyä on myös parannettu, ja vaikeimmalla tietokonekuskit pistävät tosissaan hanttiin. Se ei kuitenkaan estä peliä olemasta liian simppeli, ja vaikka yksittäinen vastustaja saattaakin olla kova pala, tehtävät ja kampanja kokonaisuudessaan ovat aivan liian helppoja. Täysiverinen klaanilainen vetäisee sen läpi yhdeltä istumalta, eikä vähiten kolmososasta tutun rankan pelinpilaajan ansiosta.
Mechejä voi edelleen korjata muutamissa sekunneissa kesken tehtävän missä hyvänsä siellä täällä lojuvista huoltohangaareista. Tämä on vielä typerämpää kuin kolmosen mukana seuraava huoltoajoneuvo. Nyt voi vaikka vihollistukikohdassa piipahtaa hakemassa pesun, vahan ja kiillotuksen käden käänteessä ja taas maistuu meno!
Takaisin piirustuspöydälle
Surukseni minun on todettava, että Mechwarrior-sarja on pelattavuudeltaan matkalla yhä lähemmäs täysiveristä räiskintää. Tehtävien läpipeluu ei vaadi niinkään jippojen tajuamista ja taktikointia kuin raakaa voimaa. Mutta harvoissa uudistuksissa on jotain hyvääkin.
Battletech-puristit varmasti kauhistuvat lautapelistä poikkeavaa uutta mechien rakentelusysteemiä. Mechin perusrakenteisiin ei voi enää juuri koskea, sillä tukiranka ja aseiden paikat perustuvat nyt hardpointteihin, joita on neljää erilaista: energia-aseille, kuularuiskuille ja ohjuksille. Lisäksi on omni-hardpointti, johon voi laittaa mitä hyvänsä kolmesta eri laadusta. Myös hardpointtien koko vaihtelee yhdestä kolmeen, joten suurimpia pyssyköitä ei voi tunkea ihan mihin vain.
Vaikka tämä rajoittaa mechien rakenteluvapautta huomattavasti, se myös takaa sen, että jokainen mech on erilainen muutenkin kuin ulkonäöltään, ja itse asiassa monipuolistaa kustomointia. Enää tosin ei voi saada täsmälleen sitä mitä haluaa, koska rakentelu on tilan ja tonniston rajoissa, mikä estää varsinaisen munchkin-tappokoneen työstämisen mechistä kuin mechistä.
Muuten aseistus seuraa tuttuun tapaan melko uskollisesti Battletechin kuvioita. Varsinaista tappotykkiä ei löydy, vaan kaikki ovat tasaisen alitehoisia. Kahdella raidetyykillä saa moukaroida kevyempääkin mechiä hyvän tovin ennen kuin osia alkaa irtoilla. Vaikka varsinaiset vauriot ovat vaimennettuja, kolmosessa aloitettuja muita osumaefektejä on jalostettu. Isoilla tykeillä moukaroidessa mechit hoippuvat ja horjuvat, mutta kaatuvat aniharvoin, ja ne tuntuvat entistä enemmän käveleviltä teräsjättiläisiltä.
Uudelleenlämmittelyä
Koon ja vauhdin tuntuun auttaa myös Vengeancen kerrassaan erinomainen grafiikka. Puut eivät ole satunnaisia männynkäppyröitä siellä sun täällä, vaan uudesta grafiikkamoottorista on loihdittu jo harvahkoja metsiä. Puita on yhtä nautittavaa kävellä lanaan korvessa kuin lyhtypylväitä kaupunkitaistelussa.
Varsinkin kaupungit ovat kuitenkin ikävän steriilejä ja elottomia. Typötyhjillä kaduilla hortoilee satunnaisia siviileitä, joita ei voi tallata liiskaksi eikä edes ampua. Talojen romuttaminen ei ole kovinkaan hauskaa rentoutusta, eikä autoja näy mailla halmeilla. Ympäristön graafisesta loistosta huolimatta siitä puuttuu eloa ja vuorovaikutteisuutta.
Mechien maaston mukaan vaihtuvat askelten äänet luovat osaltaan paljon tunnelmaa. Muuten ääniefektit ovatkin sitten melko mitäänsanomatonta piipitystä ja pärähtelyä, ja peitsitoverien kommentteihin olisi voinut panostaa huomattavasti enemmän. Nyt tehtävän aikainen pulina perustuu lähes kokonaan skriptattuihin puheisiin, eikä taistelutilanteessa saa mitään tietoa kaverien tilanteesta ennen kuin heittoistuin laukaistaan.
Mechwarrior 2 -sarja asetti tavallaan oletusarvoksi, että mechapelissä pitää olla sykähdyttävä ja mieleenpainuva musiikki, ja tätä ei Vengeancessa ole tarjolla. Musa on tyypillistä B-luokan toimintaelokuvan taustahälyä, eikä yhtäkään kuviota jäänyt mieleen, vaikka sentään pystyn viheltelemään useimmat Mech kakkosen puolen vuosikymmenen takaisista kipaleista ulkoa.
Vengeance on Mechwarrior-sarjan toisiksi paras osa, ei siinä mitään. Häkellyttävän hieno grafiikkamoottori ja yhä sujuvammin toimintapeliin sopivaksi hiotut Battletech-säännöt luovat erinomaiset puitteet myomeerimonsterien temmellykselle tulevaisuuden taistelukentillä. Mutta ritariromantiikasta elämänverensä ammentava mecha tarvitsee ehdottomasti tuekseen näiden jättiläiskoneiden arvoisen tarinan.
| Moninpeli Säälimätöntä TCP/IP, IPX (MSN Zone) 16 pelaajaa Vengeance on säälimätöntä tykitystä verkossa, ja se pelastaakin yksinpelinä melko mitäänsanomattoman ja kertakäyttöisen pelin. Tarjolla on deathmatchin lisäksi lipunryöstön ja kukkulan kuninkaan eri variaatioita, joista suurinta osaa voi pelata joko tiimeinä tai tapa kaikki – filosofiaa mukaillen. Ikävä vain, että varsinaiset suunnitellut tehtävät jäävät puuttumaan. Parhaiten kaverin löytää Zonen serveriltä, jolta peli hakee itse tarjolla olevat taistelut. Mech4 on suosittu sekä eurojen että jenkkien keskuudessa, joten tapettavaa riittää joka vuorokaudenaikaan, ja kun pingi on alle 300, ei lagi juuri haittaa. Pelaajien suoritusten erittäin yksityiskohtainen arviointi ja rankkaus Zonen verkkosivuilla tuo romuralliin kummasti kaivattua kilpailuhenkeä. Taisteluja käydään kunniasta ja arvovallasta, juuri kuten mechassa pitääkin. 92 |
85
