Kyllä kelpaa kuluttaa kesäpäivää koivun katveessa, kun nykypäivän lällypelien löysyttämät nakkisormet eivät taivukaan tasoloikan haasteisiin. Mega Man Zero -pelit ovat pääasiassa raivostuttavan hankalia, ja se on ihanaa.
Zeron maine vaikeimpana Megis-sarjana ei ole liioiteltu. Vihollisilla on aina ylivoima, pohjattomia kuiluja ja piikkiansoja on kaikkialla, ja viimeistään kentän lopussa odottava pomovastus panee robottisankarin ahtaalle. Zeron vaikeusaste ei ole kaari vaan pystysuora seinä. Onneksi pelaajalle annetaan kaikki keinot onnistumiseen, sillä Zero-pelit eivät koskaan ole epäreiluja.
Vaikka turpaan tulee jatkuvasti, salamannopeaan toimintaan ihastuu helposti. Isossa roolissa ovat Zeron syöksyliike ja seinähypyt, sillä niiden ansiosta etenemiseen ja luotisateessa pujotteluun voi soveltaa reippaasti luovuutta. Toinen tärkeä seikka ovat sopivan heikot perusviholliset: useimmat niistä halkeavat parista valosäilän osumasta, joten liikkeen ei tarvitse pysähtyä pikkusinttien takia.
Muista megamiehistä poiketen Zero ei varasta varusteitaan, vaan arsenaalista löytyy hernepyssy ja liuta lähitaisteluaseita omasta takaa. Asevalikoima lisää tasohyppelyyn myös mukavan taktisen ulottuvuuden. Vaikka valomiekka höylää tehokkaasti joka paikassa, oikea asevalinta helpottaa ratkaisevasti muuten toivotonta taistelua.
Sarjan laatu pysyy korkeana alusta loppuun. Mega Manille ominaisesti toinen ja kolmas osa ovat muita parempia, mutta vain hieman. Kokoelman versioita on ehostettu hitusen kuvituksen ja äänien osalta, jo GBA:lla liki täydellisesti toimineeseen pelattavuuteen ei ole koskettu. Ekstrat rajoittuvat nollatason vaikeusasteeseen ja pariin taidegalleriaan.
Zero on siitä erikoinen Mega Man -saaga, että sen tarina saatiin vietyä kunnialla loppuun. Neljän pelin läpi jatkuvaa kamppailua Neo Arcadian sortovaltaa vastaan on kiva seurata, vaikka stoori sinänsä on turhaa lässytystä. Onneksi juoni ei edes yritä varastaa parrasvaloja toiminnalta, sillä siinä Mega Man Zero on yhä alansa huippuja.
83
