Erityinen yllätys minulle ei ollut se, että Metal Fatigue on taas yksi hemmetin toimintastrategia. Sen sijaan arvostelijaparkaa kumautti ällikällä aivan toinen seikka: sehän on hyvä!
Olivatpa kerran hedothit, laji joka näytti ottaneen elämäntehtäväkseen kaikkien muiden elollisten olentojen järjestelmällisen tuhoamisen. Vaan eivätpä ole enää, sillä jossain vaiheessa hedothit lopettivat tappotyönsä ja katosivat jonnekin. Nyt, eoneja myöhemmin, 2200-luvulla, se maailmankaikkeuden toiseksi sotaisin laji on päässyt jyvälle tähtienvälisestä matkustamisesta ja törmännyt hedothien jälkeensä jättämiin romuihin.
Maapalloa hallitsee kolme jättiyhtiötä, jotka päättävät yksissä tuumin alkaa tutkia hedothien kotiplaneettoja. Yhteistyö jää lyhytaikaiseksi, sillä ahneus vie voiton ja yhtiöt ovat täydessä sodassa keskenään, kilpaillen hedothien teknologiasta. Yhtiöistä Rimtech on se tavallinen tasapaksu perusamerikkalainen osapuoli, Mil-Agro puolestaan barbaarihenkinen Lujaa päälle ja rajusti turpiin -joukkio ja Neuropa salavihkainen, vikkelä hiiviskelijäsakki.
Hedothien perinnöstä kamppaillaan lineaarisen juonen puitteissa, jossa kullakin osapuolella on oma kampanjansa. Tarina käsittelee paitsi sotatoimia, myös päähenkilöiden henkilökohtaista elämää päiväkirjaotteiden muodossa, mutta kenties niukasta esillepanosta johtuen juoni ei oikein tempaise mukaansa. En minä mitään Wing Commanderia kaipaisikaan, mutta välianimaatio silloin, toinen tällöin olisi poikaa.
Tehtävät eivät juuri välttele lajityypin kliseitä, mutta vaikeusaste on kohdallaan. Medium-tasolla meikäläinen sai tehdä töitä tosissaan, mutta helpoimmalla tasolla täytyy olla aika tumpelo, jollei tehtävä kuin tehtävä kellisty viimeistään parin yrityksen jälkeen. Vaikeusastetta voi muutella mielin määrin kampanjan aikana, joten kun eteen sattuu ylivoimainen este, sen voi rykäistä läpi helpommalla asteella ja jatkaa taas.
Kolmen kerroksen väkeä
Tällä kertaa sotimiseen tarvittavia resursseja on kaksi, energia ja työvoima. Energiaa saadaan aurinkopaneeleista sekä ennen kaikkea laavajärvistä. Työvoimaa taas kasvatetaan kryofarmeilla, joista tarpeen tullen sulatetaan duunareita tehtaisiin ja pilotteja sotakoneisiin.
Metalliväsymyksen ykkösjippo on se, että taisteluja käydään samanaikaisesti kolmella tasolla. Maan pinnalla mellastetaan tavalliseen tapaan, mutta sen lisäksi tykit paukkuvat niin maanalaisissa luolastoissa kuin korkealla yläilmoissakin. Hedoth-planeettoja kiertää näet joukko tuollaisen muutaman sadan metrin läpimittaisia asteroideja, jotka lilluvat ilmassa geostationäärisillä kiertoradoilla. (Minkään fysiikan lain mukaistahan tuollainen ei tosin ole, mutta eipä näitä kevytstrategioita ole ilman ylimääräistä suspension of disbelief -annosta pystynyt ennenkään pelaamaan.)
Jokaisella tasolla on oma erityismerkityksensä. Pilviverhon yläpuolella leijaileville asteroideille kelpaa pystyttää aurinkopaneeleja, kun taas maan kuoren uumenissa on geotermistä energiaa paremmin saatavilla. Lisäksi ne tuovat strategiseen ajatteluun kirjaimellisesti uuden ulottuvuuden, kun vihulainen saattaa syöksyä pilvistä tai nousta maan uumenista suoraan keskelle omaa tukikohtaa. Maan pinnan ja luolien välillä liikutaan hisseillä, pilvilinnoihin pääsee teleporteilla. Jotkut aseet pystyvät ampumaan kerroksesta toiseen (jopa asteroidilta suoraan maan syvyyksiin).
Tanner tömisee
Toinen huomiota herättävä piirre Metal Fatiguessa ovat combotit, valtavat ihmismuotoiset taistelukoneet siis tuttavallisemmin mechit. Combotit hallitsevat taistelukenttää ja tekevät tavallisista ajoneuvoista muusia parilla laukauksella tai miekaniskulla. Kyllä, miekaniskulla, sillä näiden veijareiden arsenaaliin kuuluu plasmakanuunoiden, gatlingtykkien ja muiden mukavien lelujen lisäksi myös meleevarusteita, miekkoja, kirveitä, nuijia ja kilpiä. On se kyllä perus-C&C:ä veikeämpää katsella, kuinka parikymmenmetrinen pelti-Conan mätkii kirveellä vastustajaansa.
Combotit ovat myös mukavan joustavia. Ne voi itse koota lähemmäs viidestäkymmenestä erilaisesta osasta. Yhteen bottiin tarvitaan kaksi kättä (hätätilassa yksikin kyllä riittää), torso ja jalkapari. Eri osissa voi olla erilaisia bonustoimintoja, kuten aseita (tykkejä, ohjuksia tai meleeaseita), suojavarusteita (kilpiä, suojakenttiä) tai muuta hyödyllistä (tiedustelulaitteistoa, panssarointia, suihkumoottoreita...). Voi siis rakentaa vaikkapa botin, jolla on toisessa kädessä kirves, toisessa konetykki, jaloissa suojakenttägeneraattori ja selässä haupitsi.
Eikä hupi siihen lopu, sillä meleeaseilla voi silpoa vihollisbotista raajoja irti ja taistelun jälkeen aitoon mech-henkeen roudata sotasaaliin omaan tehtaaseen täydennykseksi. Aluksi eri yhtiöillä on jossain määrin erilainen valikoima osia, mutta juuri sotasaalista tutkimalla vastapuolen kaluston salat aukeavat nopeasti.
Vaikka peltiheikit ovatkin taistelukentän kuninkaita, saa nekin polvilleen riittävän isolla joukolla pienempiä yksiköitä. Varsinkin jos onnettomalla combotilla ei satu olemaan lainkaan pitkän matkan aseita, tykistö ja ilmavoimat pistävät sen kumoon suorastaan nolostuttavan helposti.
Keskinkertaisuuden ylistyslaulu
Combottien joustavuus kompensoi osittain sitä, että tavanomaisia yksiköitä ja rakennuksia pelissä ei ole mitenkään ihmeellisen paljon. Kaikki perinteiset tankit, lentokoneet ja tykkitornit kyllä löytyvät, mutta valinnanvaraa ei ole mitenkään totalannihilationaalisia määriä. Erityisesti jäin kaipaamaan kunnon tutkaa, sillä yksiköiden ympärillään näkemä alue on jälleen kerran järjettömän pieni.
Metal Fatiguen grafiikka on nykytyylin mukaisesti kohtuullisen vapaasti pyöriteltävää kolmedeetä, mutta ei varsinaisesti lyö leukaa lattiaan. Ihan mukiinmenevää se kyllä on, mutta rakennukset ovat hieman rosoisia, eikä maastokaan näytä kummoiselta. Toisaalta peli ei sitten vaadikaan koneelta ihmeitä, eikä testikokoonpanolla missään vaiheessa huomannut mitään hyytymistä.
Musiikki on sekä tyyliltään että laadultaan lajityypin keskitasoa. Tyyli vaihtelee pelattavan yhtiön mukaan mahtipontisuutta tavoittelevasta pseudoklassisesta repivään teollishenkiseen rockiin. Ei häiritse, mutta ei sanottavasti innostakaan. Sama pätee ääniefekteihinkin, jotka ovat kyllä tyydyttävän muhkeita, mutta jossain määrin yksitoikkoisia.
Peltipeukalo ylös
Käyttöliittymäkään ei ole huikean hyvä, mutta ajaa kyllä asiansa. Perustoiminnot sujuvat helposti ja näppäinoikoteitäkin on kiitettävän paljon. Jostain syystä rakennusten pystytyskäskyjä ei saa jonoon, vaikka muu komentojen ketjutus onnistuukin. Yksiköiden reitinhaku ja käskyjen vastaanotto tökkivät joskus hieman, mutta pahempaakin on nähty.
Erityiset bonuspisteet peli ansaitsee siitä, että tietokonevastustaja ymmärtää viimeinkin luovuttaa ollessaan ratkaisevasti tappioilla. Enää ei siis tarvitse jahdata sitä viimeistä vihollisyksikköä kartan perimmäisestä nurkasta.
Pakko myöntää, että minun suupieliäni vetivät Metal Fatiguessa ylöspäin erityisesti combotit. Jos kivitalonkokoiset terässamurait eivät sinussa herätä sen suurempia tunteita, voi arvosanaa laskea muutamalla pykälällä. Silloinkin käsissä on laatuluokan toimintanaksuttelu, johon kolme pelitasoa antavat mukavasti tuoreutta. Ei niinkään väsynyttä metallia tämä.
85
