Mirror’s Edge näyttää, että toimintapelin ei ole pakko olla pelkkää räiskintää. Joskus pelkkä puhdas liike riittää.
Viime marraskuussa konsoleille ilmestynyt Mirror’s Edge oli huikean loppuvuoden pelitapauksia. Sankarin silmin kuvattu peli keskittyy pyssyillä paukuttelun sijasta komeaan parkour-hyppelyyn kuulaan kaupungin katoilla. Ketään ei ole koko matkan aikana pakko ampua, vaikka seikkailu on Battlefield-räiskinnöistä tunnetun tukholmalaisen Dice-studion työtä.
Juoni (tai pelin pituus) ei ole Mirror’s Edgen vahvin puoli, mutta tarinaa taustoitetaan riittävästi. Lähitulevaisuuden utopistisessa kaupungissa rikollisuus on nollassa ja ihmiset elävät tyytyväisinä. Mukavuuden hintana yhteiskunta valvoo kaikkea ja joistain henkilökohtaisista vapauksista on jouduttu luopumaan. Kaikille tämä ei sovi, ja nämä epätoivotut kansalaiset lähettelevät toisilleen viestejä kattoja pitkin juoksevien lähettien matkassa. Sankaritar Faith on yksi näistä viestinviejistä, jotka taitavasti navigoivat urbaanissa viidakossa.
Virtaviivaisen siistiä
Hyppelypelissä ympäristö on toinen päähenkilö, joten Mirror’s Edgen maailmaan on kiinnitetty todella paljon huomiota. Sinisen taivaan alla lepäävä kaupunki on utopiaan sopivan puhdas paikka, joka hohtaa valkoisena kirkkaassa auringonvalossa. Taivaisiin kurkottavat pilvenpiirtäjät luovat huikeita korkeuseroja ja urbaani miljöö tuntuu uskottavalta, mutta samalla sopivan elokuvamaiselta.
Designin avain on värien tehokas käyttö. Maailman viimeistelyssä luotetaan puhtaan valkoisen lisäksi voimakkaisiin pääväreihin, jotka mehevöittävät maisemaa juuri sopivasti. Väriläiskät ponnahtavat esiin ympäristöstä esimerkiksi mainoksissa tai erilaisissa tukirakenteissa, jotka voivat olla vaikkapa voimakkaan sinisiä. Tukevat kontrastit ovat herkkua silmille ja eroavat nykypelien tutun harmaasta väännöstä. Mirror’s Edge on samaan aikaan realistinen mutta tyylitelty.
Punaista väriä säästellään. Sitä käytetään pääasiassa vain sankarin vinkkinäössä, joka värittää oikeasta etenemissuunnasta kertovat hyppyrit ja tasot kirkkaan punaisiksi. Ominaisuus on tyylikäs, mutta itse halusin tutkia maailmaa ja käyttää omia hoksottimiani. Vinkkinäön saa onneksi pois päältä.
Parkouria hiirellä ja näppäimistöllä
Mirror’s Edgen voima on jatkuva liike, jossa Faith juoksee pitkin seiniä, hyppii esteiden yli ja liukuu niiden ali. Padiohjaus on tähän kuin tehty, mutta perinteisen hiiri–näppis-yhdistelmän toimivuus herätti etukäteen ennakkoluuloja. Onneksi huolet voi heittää, sillä parkour toimii mainiosti myös PC-ohjauksella. Hyvä niin, sillä PC-miesten padiparkour-yritykset pikkujouluissa eivät olleet lasten katseltavaa.
Näppäimet voi itse muuttaa haluamikseen, mutta valmiit asetukset sopivat ainakin omiin näppeihini erinomaisesti. Osittain padiohjauksen siirtämistä näppäimistölle ja hiirelle helpottaa se, että Mirror’s Edgen toimintojen määrä on virtaviivaistettu mahdollisimman pieneksi. Yksi nappi vie kyykkyyn tai saa sankarittaren tekemään pehmeän kuperkeikkalaskeutumisen, toinen hyppää, nostaa seinäjuoksuun ja heittää lennossa esteiden yli.
Taistelu tapahtuu puolestaan hiirellä, jonka vasen nappi lyö ja potkii ja oikea riisuu kohteen aseista. Käskyjen ketjuttaminen sujuu vaivattomasti, ja pienellä harjoittelulla Faith kiitää tuulispäänä pitkin kaupungin kattoja. Sitä kaipaaville mukana on myös tuki Xbox 360 -padille.
Viimeisen päälle viilattu visuaalinen ulosanti on upeaa katsottavaa ja pyörii hyvin korkeammillakin tarkkuuksilla. Äänimaailma on yhtä hienosti tehty sankarin omaa, juostessa raskaammaksi muuttuvaa hengitystä myöten. Arvosteluversio tosin päätti välillä käynnistettäessä unohtaa äänet kokonaan, mutta tähän auttoi yksinkertainen audio-valikossa vierailu ja samojen asetusten uudelleen tallentaminen. Sen jälkeen äänet taas kuuluivat uudelleenkäynnistyksen jälkeen.
Mirror’s Edge on virkistävän erilainen tuttavuus harmaan äijäräiskinnän keskellä. Peli on lyhyt ja juoni olematon, sen viehätys perustuu juuri huiman kattojuoksun viehätykseen. Parhaimmillaan hengästyttävän upean parkourin ainoa isompi vika on välillä liian pakotettu hoppuilu, kun sankarittaren perässä juoksee joukkueellinen poliiseja pyssyt laulaen. Silloin samoja paikkoja joutuu joskus viilaamaan turhan paljon.
Jos liikkeen runous kiinnostaa, Faithin kattohyppelyä ei kannata jättää väliin.
91
