Kärpästen herra
Ei ole kaikki kultaa, mikä kiiltää, eikä kaikki Settlersiä, mikä tulee saksankielisestä maasta ja missä rakennetaan leppoisaan tahtiin fantasiavaltakuntaa.
The Nations on hieman omituisesti nimetty jatko-osa Alien Nationsille, joka tuomittiin Pelit 4/2000:ssa 60 pisteen arvoiseksi. Paljon ei polvi ole pojasta parantunut.
Kolme kummaa kansaa, amatsonit, pimmonit ja sajikit ovat edelleen toistensa kurkussa Lukkat-planeetalla. Riippumatta deodoranttivalinnasta tilaa on vain yhdelle. Kenelle, se selviää kampanjoissa, joita kullekin kansalle on yksi.
Huolehtiva maan isä
Ammoin ilmestynyt Settlers osui ainakin Saksassa kultasuoneen. Neljän "oikean" Settlersin lisäksi muutama muukin peli on tuonut ruutuun pikkuihmisten kansoittaman valtakunnan, jonka tuotantosysteemien optimointi on tarjonnut kiireetöntä ajanvietettä.
Kuten edeltäjänsä, The Nations yrittää kovasti olla Settlers, mutta ei oikein onnistu. Alkuperäisen klassikon leppoisanletkeä tunnelma on lipsahtanut väkinäisen pakkosuorittamisen puolelle.
Suurin ongelma pelissä on, että se etenee kuin juna kiskoilla ja pelaajan todelliset vaikuttamisen ja valinnan mahdollisuudet ovat niukat. Pelit toistuvat samanlaisina kerran toisensa jälkeen. Toisaalta pelaajalta vaaditaan aivan liian paljon mikronysväystä, kansalaiset eivät tunnu omin nokkineen saavan mitään järkevää aikaan.
Esimerkiksi myöhemmissä vaiheissa kansalaiset alkavat vähän Impressionsin kaupunkisimujen tapaan vaatia jos jonkinlaisia ylellisyystuotteita, ja ne tavarat, mitä valtakunta ei tuota, täytyy ostaa muualta. Täytyy siis alinomaa seurata ettei pikku poloisilta pääse saippua loppumaan. Myös asuinrakennuksia täytyy olla jatkuvasti pystyttämässä lisää.
Erilaisia rakennuksia on yli kolmekymmentä ja yksiköitä eli ammatteja suunnilleen yhtä monta. Kaikki rakennukset pitää käytännössä myös rakentaa, ei siksi että erityisemmin huvittaisi tai edes siksi, että niistä olisi oikeastaan mitään hyötyä, vaan siksi, että kansalaisille pitää tarjota työtä, etteivät he tylsisty.
Aika vauhti päällä
Settlersin sympaattisuudesta jäädään myös jälkeen, sillä kaikki kolme The kansakuntaa jättävät enemmän tai vähemmän kylmäksi. Siniset pehmoörkit ja keltaiset hyönteisötökät eivät juuri vetoa. Amatsoneissa on sentään silmänruokaa.
Kaupankäynti on toteutettu hyvin ja kauppa onkin tärkeä osa. Millä tahansa tuotteilla voi käydä kauppaa joko muiden kansojen tai mystisten lentävien kauppiaiden kanssa. Valitettavasti vain kaupanhieronta muiden kansojen kanssa tarjouksineen ja vastatarjouksineen vie aikaa, ja yleensä juuri silloin joku uusavuton kansalainen huutaa "Isi, tuu pyyhkimään!"
Tutkimustyössä voipi pähkäillä joko tuotannollisia, yhteiskunnallisia tai sotilaallisia uudistuksia. Omituista on, että itse tutkittavaa asiaa ei voi suoraan valita # sitä ei edes kerrota ennen kuin työ on valmis. Ilmeisesti tiedemies siis pähkäilee yleisesti ottaen yhteiskunnan epäkohtia ja sitten yhtenä absoluuttisen mielenkirkkauden hetkenä hihkaisee: "Heureka! Keksitäänpäs lääketiede!" Huolimatta tästä salamyhkäisyydestä keksintöjen kehittämisjärjestys kussakin tutkimussuunnassa on aina vakio.
Jostain kumman syystä peliin on ympätty vuorokausien ja vuorokaudenaikojen vaihtelu, ja yksi peli kestää tavallisesti viikon tai muutaman. Kummallista tässä on se, että talot kohoavat parissa tunnissa ja vauvat varttuvat aikuisiksi reilussa vuorokaudessa. Kun aikasysteemi näin selkeästi sotii kaikkea tolkkua vastaan, miksi ihmeessä se on pitänyt ottaa mukaan?
Älä mene shinne!
Settlersin tapaan ainoastaan sotilaita # ja tarkkaan ottaen vain ritareita # voi käskeä suoraan paikasta toiseen, muille voi vain hienovaraisesti vihjata, että "jos kaataisitte tuon puun tuosta ja hakkaisitte nuo kivet tuolta". Vihjailu toimii sinänsä ihan hyvin, mutta kun prioriteetti pitää säätää joka turkasen karahkalle ja kivennokareelle erikseen, tai veijarit lähtevät heti kun silmä välttää hommiin aivan toiselle puolelle karttaa vaikka kylän vieressäkin olisi raaka-ainetta riittämiin.
Vihulaista pääsee kurmottamaan, kun rakentaa linnan ja värvää sinne palkkasotureita. Kuten metsureita ja kivenhakkaajia, sotilaitakin saa olla jatkuvasti paimentamassa, tai ne hyökkäävät varsin niukkaholttisesti minkä tahansa vastaan tulevan kimppuun, yleensä vielä joka mies eri kohteeseen, jolloin kukaan ei saa mitään aikaan.
Ensimmäisiä taisteluita saa tavallisesti odottaa pitkään, sillä armeijan ylläpito on kallista lystiä, johon aloittelevalla kansakunnalla ei yksinkertaisesti ole mahdollisuuksia. Estääpähän se sitten aika tehokkaasti rushausta, mutta pelin alkupuolta piristämään olisi toivonut edes pientä rajakahakointia.
Kaunis mutta kankea
Musiikki vaihtelee kauniista kitaromaisista syntikkamaalauksista epämääräiseen pimputukseen. Vaihteleepa itse asiassa vähän liikaakin, sillä kunnollista kokonaisuutta ei pääse syntymään ja kappaleet voisivat olla ihan eri peleistä. Sinänsä soitanto on ihan laadukasta ja siihen on selvästi panostettu, mikä näkyy siinäkin, että soundtrack on ainakin jossain päin maailmaa saatavilla ihan erikseen levykaupasta.
Ääniefektejä puolestaan on liki olemattoman niukasti, ne vähät pääasiassa käyttöliittymän naksahduksia ja merkkiääniä. Kun musiikin kytkee pois, peliä voi kulua minuuttikaupalla ilman, että kaiuttimista pääsee pihahdustakaan.
Grafiikka on kieltämättä hyvän näköistä, värikästä ja runsaalla kädellä animoitua. Vähän liiankin runsaalla, tosin, sillä minimivaatimusten alarajoilla kiikkuvalla testikokoonpanolla niitä olisi mieluusti karsinut. Hahmoanimaatiot tuntuvat aiheuttavan taustagrafiikkaan esteettisiä bugeja, jotka eivät sinänsä ole haitaksi, mutta runsaina esiintyessään häiritsevät. Pari kertaa peli onnistui myös tykkänään kaatumaan.
Pelattavuus on kohdallaan lukuun ottamatta alussa mainittuja ongelmia kansalaisten ohjailussa. Käyttöliittymä on looginen ja selkeä. Muutama käännöskukkanen on jäänyt muistuttamaan saksankielisestä alkuperästä.
Hutikuti
The Nations todistaa kuinka vaikeaa loppujen lopuksi on iskeä siihen tavoiteltuun kultasuoneen. Todella hyvissä peleissä se jokin, joka kohottaa ne massan yläpuolelle, koostuu usein lukemattomien hyvin pienten nyanssien tasapainosta. The Nations ei tuota tasapainoa löydä.
Tekijät ovat kyllä ottaneet opikseen edellisen osan tuhoisimmista virheistä, kuten ajannopeutuksen puutteesta, mutta jättäneet jäljellekin turhan monta. Mitään kummoista uutta ei The Nations tarjoa sen enempää edeltäjäänsä kuin koko genreenkään nähden.
65
