Reilusta kuudestasadasta Euroopassa julkaistusta pelistä noin sadassa kaahaillaan jonkinlaisella vempaimella. Ajopelien määrälle vetää vertoja vain jalkapallopelien julkaisutahti. Massaan mahtuu valtavasti tusinatavaraa, mutta myös niitä kirkkaita pelihelmiä.
Arcade-iloittelut
Ennen pelikonsolien läpimurtoa ajopelit olivat pelihallien vakiokalustoa. Kolikkopeleissä ei turhaa hienostelua voinut harrastaa, joten pelaaminen oli ja on yhä hyvin yksinkertaista kaasun, jarrun ja vaihteiden käyttämistä.
Arcade-puolella on suunnilleen yksi ja sama, sijoittuuko peli keinotekoiselle moottoriurheiluradalle vai luonnon helmaan. Aidon tuntuisella ajofysiikalla ei ole suurempaa merkitystä, vaan pelaaminen on tekniikkalaji, jossa nopeat refleksit ja kyky muistaa radat ulkoa ovat pärjäämisen kannalta taksilla ajeluakin arvokkaampia.
Myös ensimmäiset konsoliajopelit olivat hyvin arcade-henkisiä ja niistä Ridge Racer on jo legenda. Ridge Racer oli yksi PlayStationin ensimmäisistä peleistä, jonka ansiota koko harmaan ilolaatikon menestys paljolti on. Ridge Racer oli häikäisevän kaunis ja addiktiivisen pelattava aikoinaan. Yhä vieläkin tuota 1995 valmistunutta klassikkoa pyörittelee ilokseen.
Ridge Racer Type 4 on sarjan neljäs peli ja arcade-ajelua parhaasta päästä. Mutkien hallinta kaasulla ja jarrulla on menestymisen alfa ja omega. Radat ovat komeita ja hyvin suunniteltuja.
V niin kuin Vatanen
Vauhdin huumaa muualla kuin asfaltilla tarjoavat V-Rally ja varsinkin sen viime vuoden puolella ilmestynyt jatko-osa V-Rally 2. Kirjain V tulee erään A. Vatasen nimestä, joka on ollut avustamassa pelintekijöitä asiantuntemuksellaan. V-Rally 2:ssa vauhtia riittää ja muta lentää komeasti varsinkin moninpeleissä.
Koska tarjontaa riittää yli tarpeiden, ei ole mitään syytä tyytyä roskaan. Vaikka olisi kuinka Ayrton Senna -fani, miehen nimellä varustetut pelit kannattaa jättää rauhaan.
Simulaatioissa nippelit kohdalleen
Tarkkaa rajaa simulaation ja arcaden välille on mahdotonta vetää, esimerkiksi V-Rally 2:ssa on selkeitä simulaation piirteitä. Fanaattisimmat ajopelifriikit vannovat simulaatioiden nimiin. Yksikohtien säätäminen ja ajoneuvon kehittely ovat yhtä tärkeitä kuin itse ajaminen.
Parhaimmista simulaatioista on aika syvä yksimielisyys. Vuoden vaihteessa ilmestynyt Gran Turismo 2 on numero 1, sitten tulevat ne muut. GT 2 on jaettu kahdelle rompulle, joista ensimmäinen on silkkaa arcade-iloittelua. Juuri siinä on tämän mestariteoksen viehätys. Siihen on helppo päästä sisään, mutta peli kasvaa pelaajan mukana lähes loputtomiin. Kerättävät yli 500 automallia, valtavat lisäosamäärät ja kymmenet ratavaihtoehdot takaavat sen, että pelaaminen ei kesken lopu.
Mikäli raha on tiukalla, Platinumina ilmestynyt alkuperäinen Gran Turismo on yhä huippulaatua.
Gran Turismo aloitti nykymuodin, jossa pelissä on oltava erilaisia autoja valtavat määrät. Peli on puhdasta rata-ajelua, kun taas jatko-osassa päästään hieman myös ralliautoilun makuun.
Tyylipuhtaiden rallisimulaatioiden huippu on ehdottomasti Colin McRae Rally, jonka jatko-osan pitäisi ilmestyä kesäkuussa. Vaikka Mäkinen on kovempi jätkä tosielämän rallipoluilla, pelien sarjassa McRae pesee kilpakumppaninsa 6-0. Colin McRae Rallyssa on löydetty täsmälleen oikea tasapaino realismin ja pelattavuuden väliltä. McRae osoitti pikataivalrallin toimivan peleissäkin, joten idea lainattiin heti Gran Turismon ja V-Rallyn jatko-osiin.
Kevytsimuja ja formulaa
Uudehkoista kevyemmän luokan simulaatioista kannattaa mainita Amerikan koppiautojen Nascar 2000, jossa ajetaan pääasiassa ovaaliradoilla. Urheiluautojen Le Mans 24 Hours puolustaa paikkaansa, sillä pelissä voi ajaa kuuluisan Le Mansin kisan oikeasti 24 tuntia kestävänä "tuokiona".
Brittiläisten vakioautosarjasta on tehty kaksi erinomaista rata-ajosimulaatiota. TOCA Touring Car sekä TOCA 2 uhkuvat realismia ja hikoilevat adrenaliinia. Pelien suurin viehätys on siinä, että niissä pääsee oikeasti ajamaan kilpaa kun radalla paahtaa viisitoista muuta autoa sijoituksista taistellen. Vaikka molemmat TOCA-sarjan pelit ovat erinomaisia yksinpelejä, ne toimivat loistavasti myös kaksinpeleinä.
Formula 1 -pelit tulevat joka vuosi samalla varmuudella kuin Miss Suomi, joulu ja laskiaispullat. Koska pelit ovat melkolailla samanlaisia, oikeat kuskit, radat ja tallit nousevat pääosaan. Formuloissa pätee antipunkkulaki: tuore on parempaa kuin kauan pelikaupan hyllyllä kypsynyt. Tässä valossa EA:n F1 2000 on kovin, eikä sen pelattavuudessakaan ole juuri moitteen sijaa.
Jos omistaa liikaa rahaa, voi ostaa myös karmean Hi-Octanen, mutta vikkelämmin selviää heittämällä setelit suoraan roskakoriin. Peak Performancessa on yksi hyvä puoli: nimen ja sisällön ristiriita tarjoaa kunnon naurut.
Hupiajelua
Pelien ei tarvitse välttämättä noudattaa reaalimaailman sääntöjä. Vaikka realistinen rallipeli tarjoaa oman hupinsa, kunnon liioittelu ja vain pelattavuuden sääntöjen noudattaminen ovat aivan yhtä onnistunut yhdistelmä.
Kaikki alkoi WipeOutista, jossa ajetaan futuristisilla liitovempeleillä scifi-maisemissa. Ensimmäinen vuonna 1995 ilmestynyt WipeOut sisälsi hienon soundtrackin ja oli niin coolin tuntuinen, että harva huomasi pelaamisen olevan ajokourun laidasta laitaan törmäilyä. Virheet korjattiin WipeOut 2097:ssa ja viime vuoden loppupuolella ilmestynyt Wip3Out oli jo futurikaahausten täydellinen ruumillistuma. Vauhdin tuntu on todella hurja ja grafiikka pistää nostamaan hattua kunnioituksesta.
WipeOut-sarjaan ovat aina kuuluneet aseet ja lisäjipot, joilla saa lisää vauhtia tai sitten niillä voi kiusata kanssakilpailijoita. Nämä ja koko futuristisen huippunopean ajopelin idea varastettiin Rollcageen ja sen piirun parempaan jatko-osaan Rollcage Stage 2:een. Pelissä ajetaan ylinopeilla autoilla eivätkä kisat ole formulamaista ympyrän kiertämistä. Vastustajaa voi ampua ohjuksilla, ajorata kulkee paikoin katossa ja komeat räjähdykset vain siivittävät vauhtia.
Seikkailua mukana
Oma lukunsa ovat Nintendo 64:n Mario Kartin kloonit, jotka ovat söpöhyppelyn ja ajopelin yhdistelmiä. Kilpailut käydään mielikuvitusmaailmoissa ja alla on mikroauton näköinen kevyt häkkyrä. Matkalla kerätään kaikenlaista sälää ja tarjolla on myös kätkettyjä, vaihtoehtoisia reittejä. Tässä tyylilajissa tärkeintä ovat pelattavuus ja hauskuus.
Speed Freaks on yllättävän hyvä Mario Kart -kopio. Hahmot ovat kuin suoraan japanilaisista lasten animeista. Kontrollit ovat ehkä vähän liian herkät, minkä vuoksi pelaaja saa keskittyä kaiken aikaa tosissaan menestyäkseen. Jo pieni pöhnä haittaa ajosuoritusta kovasti, mistä voi ottaa oppia tosielämäänkin.
Pian Speed Freaksin jälkeen ilmestyi Crash Team Racing, jossa Crash Bandicoot -tasohyppelyistä tutut hahmot ovat vaihtaneet tyylilajia. Onneksi Crash Bandicooteista oli säilytetty se kaikkein tärkein: fantastinen pelattavuus. Lisäksi sekä Speed Freaks että Crash Bandicoot Racing saavat välillä nauramaan ääneen humoristisella otteellaan. Pelit näyttävät lapsille tarkoitetuilta, ja heille varmasti kelpaavatkin, mutta haastetta riittää myös aikuisille.
Penny Racer taas on vahva ehdokas Pleikkarin huonoimmaksi peliksi. Myös mikroautoilu Street Raceria tarjoavaa myyjää voi surutta syyttää petosyrityksestä.
Auto on ase
Autolla voi tehdä paljon muutakin kuin ajaa. Jokainen tietää, että auto tappaa. Auto voi olla myös työkalu. Pelimaailmassa auto voi olla vielä paljon enemmän. Rajana on vain mielikuvitus.
Yksi viime vuoden parhaimpia pelejä oli Driver, jossa pelaaja pääsee hurjastelemaan amerikkalaisten suurkaupunkien kaduilla järjestäytyneen rikollisuuden palkkalistoilla. Driver ei ole niinkään ajopeli kuin toimintaseikkailu, jossa tarkoitus on suoriutua annetuista tehtävistä. Pelkkä vauhti ei riitä, jos takakontissa on dynamiittilasti, joka räjähtää liiasta törmäilystä.
Driverista haiskahtaa 1970-luvun henki, mikä koskee myös peliä Vigilante 8. Peli on jokaisen vandaalin unelma. Liioitellun humoristisiin autoihin on pultattu järeät aseet ja ilma on sakeana räjähdyksistä, viheltävistä luodeista ja granaateista. Jatko-osa Vigilante 8: 2nd Offence jatkaa samoilla linjoilla mutta vieläkin onnistuneemmin.
Carmageddon on käännös pahamaineisesta PC-hurjastelusta, jossa pääasia on ajaa jalankulkijoiden yli niin, että veri roiskuu ja etupuskuri värjäytyy punaiseksi. Mukavan poliittisesti epäkorrekti aihe on pelinä pettymys.
Vaihda ja varasta
Jokainen jotain todella uutta luova peli on harvinaisuus, mutta Grand Theft Auto oli sellainen. GTA ei näytä juuri miltään. Suoraan ylhäältä kuvattu karu suurkaupunki, jonka autot ja ihmiset surkeita pilkkukasoja. Pelattavuutta ja tunnelmaa löytyy silti yllinkyllin. Melko vapaasti etenevässä pelissä tarkoitus on varastaa autoja ja tehdä järjestäytyneelle rikollisuudelle muita palveluksia, mikä tuo rahaa ja nostaa arvostusta.
Lisälevy GTA London oli sitä samaa eri paketissa, mutta jatko-osa onnistui parantamaan yllätyshittiä selkeästi. Mehukkaista yksityiskohdista mainittakoon autoradio, joka soittaa jonkun tietyn radioaseman musiikkia. Jos kantri ei satu miellyttämään, sitä soittavan radioaseman voi käydä räjäyttämässä päreiksi.
Tyylilajin kuonapuolella löytyvät ajamista ja ammuskelua yhdistävät Auto Destruct ja Felony 11-79, joiden olemassaoloon ei löydy mitään hyvää syytä
Pyörä kuin pyörä
Auto ei ole ainoa liikkuva vempele, jonka voi peliin pistää. Loppujen lopuksi perusajopelissä on aika yhdentekevää, onko kilpailuväline auto tai vaikkapa moottoripyörä. Eikä huonoa peliä pelasta se, että siinä pääsee kiihdyttelemään tosielämässä miljoona taalaa maksavalla urheilukaaralla.
Micro Machines V3 on jo vanha julkaisu, mutta moninpelinä sille on yhä vaikea löytää voittajaa. Micro Machines V3:ssa ajellaan muutaman sentin mittaisilla leluautoilla pitkin työpöytiä, hiekkalaatikoita ja muita vastaavia arkisia paikkoja. Samaa ideaa käyttää hyväkseen myös lysti Circuit Breakers.
Moto Racer ja sen jatko-osa ovat moottoripyöräilypelejä, mutta varsinkin Moto Racer 2 oli suuri pettymys. No Fear Mountain Biking kertonee aiheensa jo nimessään. Parhaimmillaan peli on kuin Colin McRae Rally kahdella pyörällä ja ilman moottoria.
Powerboat Racing tuo areenalle moottoriveneet ja Sled Storm moottorikelkkailun. Ikävä kyllä kiinnostavista aiheista huolimatta pelit ovat suuria keskinkertaisuuksia. Running Wild, jossa piirroshahmot juoksevat kilpaa, kuulostaa hyvältä idealta, mutta siihen anti sitten jää.
Ja lisää tulee!
Ajopelit eivät tietenkään jää tähän vaan kehittyvät edelleen, kun tekijät matkivat muiden onnistuneita ideoita. Vielä nykyiselle Pleikkarille tulee sellaisia varmoja hittejä kuten Colin McRae Rally 2, Driver 2 ja EA:kin suunnittelee tekevänsä vielä yhden formulan. NGen on hyvä esimerkki siitä, kuinka ajopeleissä lainataan muiden ideoita ja muokataan niistä uusia. NGen on kuin Wipeoutin ja Gran Turismon ristisiitos, jossa lennetään kilpaa lentokoneilla. Uusia koneita voi ostaa palkintorahoilla ja vanhoja parannella lisäosilla.
PlayStation kahdelle ilmestyy uutuuksia vanhan Pleikkarin tahtiin. Japanissa jo julkaistu Ridge Racer V osoittautui lieväksi pettymykseksi, mutta Squaren Driving Emotion Type S:n uskotaan paikkaavan Racerin jättämän aukon arcade-kaahauksissa. GT 2000 on Gran Turismo 2:n paranneltu versio, jossa näytetään miten autoroolipeli toimii uudessa konsolissa.
Vaikka ajopeleistä ei ole puutetta, markkinarakoja löytyy yhä. Miten olisi pyörätuolikaahaus ison keskussairaalan käytävillä? Tai Sulkavan soudut -peli, jota varten suunnitellaan aivan oma hankainohjain? Traktorirallia markkinat suorastaan vaativat, lastaa liikaa heinää peräkärryyn niin poliisi sakottaa tai rehu kaatuu ojaan.
Pelkkä arkinen polkupyöräily kaupungin keskustassa käy jo seikkailusta, joten peliversio saattaisi olla kova hitti. Jos muut eivät tajua tehdä peliä murtomaahiihdosta, sehän on suorastaan meidän suomalaisten velvollisuus. Tai miten maailma on pärjännyt tähän saakka ilman ajopeliä, jonka pääosassa on Zamboni tai Bob Cat?
