Tuomas Honkala on Pelit-lehden uutistoimittaja, joka on erikoistunut uutissisältöjohtamisen ohella populaarikulttuuriin ja Pelit.fi-portaalissa trollaamiseen. Tuomaksen suosikkisikari on Padron Anniversary 1926, jonka kanssa hän nauttii gangsteriräpäyttäjienkin suosiman Courvoisier L'Esprit Decanterin aromeista.
* * * * *
Internetissä on virhe, ellei sieltä löydy parempaa pelihuumoria kuin Penny Arcade.
Videopelit ja -pelaajat ottavat itsensä niin vakavasti, että on suoranainen ihme, kuinka harvoin he joutuvat parodioinnin kohteeksi. Tosikkomaisuus ei ole edes pelien ainoa synti, sillä pelien sotaisuus, älyvapaat juonikuviot, pahvi-Sauliakin ohuemmat roolihahmot ja yleinen substanssin puute ovat aivan yhtä otollista maaperää pilkalle.
Ennen kuin joku älähtää, että kuka ihmeen pelien vihaaja kirjoittaa tällaista, muistuttaisin, että hyväntahtoinen leikinlasku on yksi korkeimpia kohteliaisuuden muotoja. Eikä viiltävämmästäkään ilkeilystä tarvitse suuttua, sillä jos pelit ovat vakavasti otettava populaarikulttuurin muoto, niiden myös täytyy kestää vähän rankempaa piikkiä.
Väitän, että laadukkaalle ja oivaltavalle pelihuumorille olisi valtava tilaus. Lukemattomissa peliaiheisissa nettisarjakuvissa on yritystä, mutta harva niistä on edes johdonmukaisesti hauska, laadukkuudesta ja oivaltavuudesta nyt puhumattakaan. Penny Arcade, tuo pelisarjisten Viivi ja Wagner, on huonoudessaan aivan omaa luokkaansa. Sarjakuvastripeille ja muille pelaajayhteisöjen sisältä kumpuaville huumoripläjäyksille on vain vähän vaihtoehtoja. Vaikka Halon moninpelissä näytelty tilannekomedia Red vs Blue (www.redvsblue.com) sentään naurattaa, harva oikea sitcom yrittää edes sivuta pelejä ja pelaamista komiikassaan.
Futurama vastaan Chappelle
Koomikko Dave Chappellen nimikkosarjassa pelit ovat kelvanneet sketsien aiheiksi. Niistä hauskimmassa Chappellen esittämä mies suukottaa vaimoaan kotiovella, jää jumiin jalkakäytävälle ja lopulta kaappaa kadulta auton Grand Theft Auto -tyyliin. ”Sori, mutta tarvin tätä”, Dave sopertaa ja repii kuskin ulos. Kuski reagoi ampumalla Davea neljä kertaa vatsaan. Osumat sattuvat, mutta onneksi Daven elinvoimasta jää 60 prosenttia jäljelle.
Matt Groeningin Futurama-piirrossarja meni vielä pidemmälle Anthology of Interest II -jaksossa, jossa Fry kysyy ”entä jos?” -masiinalta, millaista elämä olisi, jos se olisi videopeliä. Ei kestä viittä minuuttiakaan, kun maapallo joutuu ulkoavaruuden hyökkääjien kohteeksi. ”Vaviskaa pelosta kolmen erityyppisen aluksemme edessä!” muukalaiskomentaja kailottaa aluksensa ikkunasta. ”Lisätkää nopeutta, laskeutukaa alaspäin ja vaihtakaa etenemissuuntaa!”
Vaikka jakso viittaa ikivanhoihin peliautomaattiklassikoihin, sinisellä avaimella aukeavat ovet ja ”waga-wagaa” hokeva kenraali Colin Pac-Man kirvoittavat makoisia irtonauruja. Pitkää iloa seuraa kuitenkin itku, sillä Pac-Manin rouvasta tulee jakson loppuun mennessä leski. ”Niin kylmä”, kuolettavan osuman saanut Colin Pac-Man huokaisee, ennen kuin katoaa pulputtavan äänen kera tyhjyyteen.
Futurama irvaili peleille nokkelasti, mutta hellämielisesti. Se tosin söi jutuista terää, että keski-ikäisten tekijöiden pelitietämys ei ulottunut juuri Tetristä pidemmälle. Dave Chappelle sentään todisti miehuutensa omistamalla syöpäsairaan lapsen Street Hoopsissa. ”Pelaat kuin narttu!” räävitön Chappelle kuittailee pelin aikana ja kutsuu hoitajan paikalle todistamaan huippusuoritustaan.
Performanssitaidetta
– Tunnetteko ketään, joka kykenisi lukemaan tätä?
– Katsotaanpa... Ei, en ymmärrä tästä mitään.
– Tunnetteko ketään, joka osaisi lukea kiinalaisten kieltä?
– En todellakaan.
– Mitä voitte kertoa neljästä Wude’sta?
– En mitään, en todellakaan tiedä mitään siitä.
– Tiedättekö onko Thomas tänään töissä täällä?
– Tomilla on vapaapäivä, jos siis häntä olet etsimässä.
– Etsin miestä, joka surmasi isäni.
– Vau, tuo on aika rankkaa.
Hämmentävä sananvaihto ei ole peräisin Dreamcast-konsolin klassisesta Shenmue-seikkailusta, vaan sandiegolaisen Mega64-huumorivitjan Shenmue-sketsistä. Rocco Botten, Derrick Acostan ja Shawn Chatfieldin sekä muutaman avustajan muodostama performanssiryhmä iskee ostareille, puistoihin ja muun arjen keskelle pukeutuneena klassisiksi videopelihahmoiksi. Tarkasti peleistä apinoituihin maneereihin ja improvisaatioon perustuvat esitykset ja pahaa-aavistamattomien sivullisten äimistyneet reaktiot kuvataan salaa videolle ja levitetään nettiin.
Kun Ryu Hazukia esittävä reippaasti ylipainoinen Rocco kiertää kysymässä tyhmiä Shenmue-kysymyksiä satunnaisilta vastaantulijoilta, lopputulos on silkkaa komediakultaa. ”Missä Fuku-san on tänään?” ”Haluaisitteko pelata erän onnenpeliä?” ”Mistä löytäisin merimiehiä?” Välillä joku hermostuu ja käskee Roccon painumaan kadun toiselle puolelle: ”Siellä varmasti tiedetään!”
Osa Mega64-sketseistä menee reippaasti absurdin puolelle. Tetriksen L-palaksi puettu mies, kartanossa imuroiva Luigi (”Onko se joku kehitysvammainen?”) ja uusia makeita liikkeitä kadulla demonstroivat Splinter Cell -agentit huvittavat silkalla älyvapaudellaan. Parhaina hetkinään Mega64 osuu liiankin tarkasti maaliin. Metal Gear Solid -sketsin pitkäpiimäistä Codec-keskustelua on vaikea erottaa aidosta:
– Sinun tehtäväsi Solid Snakena on etsiä ohjelma, jolla voimme poistaa viruksen keskustietokoneelta. Löydät ohjelman ruokakaupasta, todennäköisesti vihannestiskiltä kaalinkerien takaa.
– Viruksen koodinimi: Metal Gear?
– Mi-mitä? Ei ole mitään Metal Gearia, mistä sinä… Mitä sinä oikein puhut Metal Gearista?
– Minun on löydettävä Metal Gear ja tuhottava se!
– Miten se liittyy mihinkään?
– Se on kehittynein ase, jonka ihmiskunta on ikinä nähnyt, se voisi…
– Ei, kun nyt sinä kuuntelet minua! Kuuntele mitä minä sanon! Tämä on minun aikaani, okei?! Mene ja etsi se hemmetin ohjelma! Voi luoja, nyt tämä saa riittää, mene jo!
Soittakaa 911!
Vaikka Mega64:n toiminta on harmitonta hupia, maailmassa riittää tosikoita ja muita sormenheristäjiä torumaan kotikutoista tosi-tv:tä. Melkein jokainen Mega64-sketsi päättyy siihen, että kuvaaja tai videopelisankari saa kuulla kunniansa päreensä polttaneelta kansankynttilältä.
"Painu pyörittelemään palloasi muualle!" nappulaliigan valmentaja rähjää Katamari Damacyn pikkuprinssille. "Häiritsette peliä eivätkä lapset ymmärrä tämmöistä! Onko tämä joku luokkaprojekti?" ”Joo, eikun ei, tai siis ehdottomasti”, Mega64 velmuilee vastaukseksi. Pelihahmoja häätävät poliisit ja järjestysmiehet sekä levottomat selitykset oudolle toiminnalle ovat Mega64:n vakionumeroita.
Prince of Persia -sketseissä Mega64 menee periaatteessa liian pitkälle, kun ryhmä lavastaa ”onnettomuuksia”, jotka korjataan ajan hiekalla. Auton yliajamaksi jäävä megamies ponnistaa konepellin kautta takaisin jaloilleen, kun kuski heittää pussillisen taikahiekkaa ajoväylälle. Ajan peruuttamista tehostetaan pelistä kopioiduilla äänensuhinoilla ja tarkoituksellisen hitaalla liikehdinnällä. Siinä vaiheessa onnettomuudesta kauhistuneet sivulliset tosin näppäilevät jo kännyköillään hälytyskeskuksen numeroa. Aika velikultia.
Mega64 vetoaa huumorintajuuni, se on ehdottomasti hauskinta, mitä olen nähnyt netissä pitkään aikaan. Ryhmä rahastaa kasvavaa suosiotaan dvd-levyjen ja t-paitojen myynnillä. Uusin kooste pelimiesten toilailuista ilmestyi heinäkuussa. Yksittäisiä sketsejä voi ladata ryhmän sivuilta www.mega64.com:sta.
